Kaksi episodia, sama ilmiö:
1) Vuonna 2003 Hanna Pakarinen esiintyi ensimmäisissä Idols-koelauluissa kravatti kaulassaan. Kappaleena oli Bryan Adamsin Heaven. Seuraavana vuonna koelauluissa onkin sitten tusinan verran tyttöjä laulamassa kravatti kaulassaan Heavenia.
2) Kaksitoistavuotiaana näen ensimmäistä kertaa Ruotsin-laivan hajuvesiesitteen. Kuvista ja mainoslauseista tajuan, että tuoksut on suunniteltu erilaisille ihmistyypeille. Niinpä käyn äidin hajuvesilaatikolla. Otan sieltä kaikki ne, joiden mainoksissa kerrottiin tuotteen sopivan kohtalokkaille naisille. Olen aivan varma, että olen juuri sellainen.
Tarinoiden opetus: Älä etsi omaa identiteettiäsi toisten vaatekaapeista.
Oleellisempaa on tuntea itsensä. Nykyään tajuan, että olen yhtä kohtalokas kuin kirahvi.
Tästä pääsen taas sujuvasti yhteen harvoista lempiaiheistani, Guggenheim-Helsinki hankkeen vastustamiseen. Itse asiassa koko hanke sinänsä on minulle täysin yhdentekevä. Sen tuleminen tai tulematta jääminen ei hetkauta minua henkilökohtaisesti suuntaan eikä toiseen. En ole edes hesalainen veronmaksaja.
Minua vain ärsyttää enemmän kuin lääkärit pitävät kohtuullisena, kun muuten ihan fiksun tuntuiset ihmiset hokevat kuin mantraa: ”Guggenheim on ollut taloudellinen menestys Bilbaossa, joten Guggenheim tulee olemaan taloudellinen menestys myös Helsingissä”.
Jos menestys olisi kopioitavissa, niin jokainen iskelmälaulaja tekisi vain megahittejä ja kaikki kirjailijat olisivat painosten kuninkaita tai kuningattaria.
Kas pahus, minulta on jäänyt kommenttisi vastaamatta. Anteeksi hitaus.
Tosin eipä minulla mitään lisättävääkään ole. 🙂 Olet tismalleen oikeassa tuon kopioimisen suhteen.