Kun aloitin kouluttajanurani 2000-luvun alussa, käytimme vielä silloin paperisia koulutusmateriaaleja. Niitä piti tietenkin monistaa ja niputtaa kasapäin.
Hämeenlinnassa oli tuolloin kopiopalvelu, jota piti eläkeiässä oleva mies. Hän oli hieman hidas kopioinnissaan, ja niinpä moni kiireinen asiakas halusi tulla “auttamaan”. Minäkin kuuluin tähän kastiin.
Asiakkaat yrittivät täyttää kopiokoneen paperilaatikoita ja käyttää nitojaa. Omistaja tietenkin tuskaantui, koska me maallikot emme aina osanneet toimia oikein, ja homma hidastui entisestään.
Jossain vaiheessa yritys siirtyi nuoremmalle miehelle. (Ilmeisesti kyseessä oli edellisen omistajan poika.) Hänkin huomasi saman ominaisuuden asiakkaissa. Ne pahukset yrittivät tulla “auttamaan”, mikä vain vitkastutti urakkaa entisestään.
Niinpä uusi omistaja hankki naapurikahvilasta kahvilipukkeita. Hän antoi niitä innokkaimmille auttajille: “Käypä tuolla kahvilla sillä välin kun mä hoidan monistamisen”. Minäkin sain sellaisen kouraani.
Painelin ilman muuta kupposelle. Luin kahvilassa päivän lehden, enkä enää häirinnyt kopiointityötä.
Samalla asiakastyytyväisyys nousi, koska ilmainen kahvi tekee suomalaisesta iloisen ihmisen.
* * *
Moni yrittäjä tuskailee saman ilmiön kanssa kuin vanha kopioyrittäjä: asiakkaat käyttäytyvät väärin. Ne torvelot tekevät jotain mitä ei pitäisi tai toimivat väärää reittiä.
Useimmat yrittäjät tyytyvät kiroilemaan partaansa ja sietämään ”väärää” käytöstä. Sen sijaan nuori kopioyrittäjä päätti toimia toisin.
Älä siis mieti, että “muuttaisivatpa asiakkaat toimintaansa”, vaan mieti mieluummin, miten itse voisit muuttaa toimintaasi.
Tää ei nyt ihan liity suoraan asiaan, mutta tuo kahvilipuke muistutti mieleeni oman kahvilipukekokemukseni. Kaupungin uusi kehystysliike kehysti näyttelyyn menevän maalaukseni väärin. Paspikset oli leikattu päin seiniä. Minun olisi pitänyt toimittaa teos seuraavana päivänä näyttelyyn. Liikkeen omistaja (joka ei ollut tehnyt itse varsinaista kehystystyötä) pahoitteli vilpittömästi virhettä, järjesti uuden kehystyksen samalle illalle, toi itse maalauksen kotiini, lahjoitti muutaman siveltimen ja antoi kavilipukkeen liikkeen lähellä olevaan kuppilaan. Harmistani huolimatta en hylännyt ko. kehystysliikettä.
Minä katselin monta vuotta päiväkodin seinällä lappuja, joissa ohjeistettiin vanhempia tuomaan lapsensa ajoissa päiväkotiin, koska muuten aamupalalla on levotonta, kun lapsia tulee tipoittain, äidit saattavat lapsia aamupalapöytään, sanovat heipat, ainakin muutama vekara kehittää kunnon eroitkut ja muuta muu tekee heippojen sanomisesta oikein ohjelmanumeron.
Tietäähän sen. Aamut lapsiperheissä. Kyllä sitä aina yrittää, mutta sukka on hukassa ja paita väärän värinen. Ja lopuksi etsitään vielä äidin käsilaukkua.
Viime syksynä totesivat viimein, että ei tähän muutosta tule, vaikka kuinka vanhempia ohjeistaisi. Otettiin uusi käytäntö. Työntekijä tulee tarvittaessa eteiseen ottamaan lapsen vastaan. Eroseremoniat ja -itkut hoidetaan eteisen puolella. Lapset, etenkin ajoissa tulevat, saavat syödä aamupalansa rauhassa.
Riitta, erinomainen esimerkki. Siinä päiväkodissa on osattu muuttaa omaa toimintaa.
Aika harvassa päiväkodissa on vieläkään oivallettu, että eteinen on päiväkodin tärkein tila. Siellä tapahtuvat kohtaamiset. Siellä syntyy vuorovaikutus.
Hyvin sanottu! Aivan liian usein päiväkotien eteiset ovat ahtaita ja täynnä romua.