Kuinka verkkosukkahousut repeävät

Muutama vuosi takaperin olin lähdössä pitämään erään pankkiryhmän pilottivalmennusta. Valmennus oli tärkeä, koska pilotin perusteella asiakas päättäisi, ostaako hän samaa valmennusta koko henkilöstölleen ympäri maata. Jos pilottivalmennus sujuisi hyvin, edessä olisi puuhaa vähintään kahdeksi vuodeksi ison asiakkaan kanssa.

Samana päivänä valmennuksen jälkeen piti olla toisen asiakkaan iltatilaisuus, ja mietin ankarasti, mikä asu sopisi sekä valmennukseen että iltatilaisuuteen. Päädyin tummanruskeisiin verkkosukkahousuihin, beessiin polvimittaiseen kynämekkoon ja ruskeansävyiseen klassiseen villapooloon. (Lukijoille tiedoksi, että tämä tulee olemaan olennainen tieto.)

Asua valitessa meni kuitenkin hieman liian pitkään, joten myöhästyin junasta. Asuin tuohon aikaan aseman vieressä mutta pk-seudun ulkopuolella, joten seuraava juna tulisi vasta tunnin päästä.

Pikaisten laskelmien jälkeen totesin, että en ehdi enää seuraavalla junalla ajoissa valmennukseen, joten juoksin asemalle ja otin taksin Helsinkiin.

Kun loikkasin taksiin, mieleeni kirkastui kaksi asiaa:

1) Koska paikallistaksi ei tunne Helsinkiä (enkä minäkään) eikä kulje yhtä kovaa kuin juna (minä kyllä kuljen), olisi sillä hilkulla, ehdinkö ajoissa valmennukseen.

2) Hypätessäni taksiin korkokenkäni raapaisi verkkosukkahousuja, joihin tuli Iso Ammottava Reikä pohkeeseen.

No, ei muuta kuin turvavyö kiinni ja motarille. Kun olimme moottoritiellä, aloin tutkia verkkosukkahousujen vahinkoa. Reikää ei voinut peittää millään, enkä välttämättä ehtisi käydä perillä vessassa vaihtamassa sukkiksia, joten päätin riisua verkkosukkahousut taksissa.

Operaatio paljastui kuitenkin mahdottomaksi, koska ylläni oli se kapea kynähame sekä joustamaton pitkä nahkatakki. Lisäksi sukkahousujen vyötärönauha kohosi jonnekin solisluitten tienoille, eikä sitä olisi istuma-asennossa saanut laskettua alas.

Niinpä päätin repiä verkkosukkahousut reisistä poikki taksissa. Se oli virhe.

Ensin luulin, että kaikki sujuu hyvin. Ryhdyin raatelemaan sukkiksia omin pikku kätösin. Verkkosukkahousut repeävät muuten äärimmäisen rumasti: katkennut lanka menee pienelle ruskealle kiharalle, eikä repeämispinta ole lainkaan tasainen. Lopulta urakka oli valmis, ja jätin hameen alle käytännölliset verkkosukkahoususortsit. (Taksikuski katseli kauhuissaan taustapeilistä, sillä hän todennäköisesti pelkäsi sukkahousukuristajaa.)

Laskin hameen alas ja sulloin sukkisten teräosat käsilaukkuuni. Tässä vaiheessa olin siinä uskossa, että pahin on ohi.

Koska tämä tapahtui 2000-luvun alussa ennen gps-paikantimia, harhailimme matkalla hieman. Aikataulu meni silti juuri nappiin:
– Kello oli kahta vaille tasan, kun ehdimme koulutuskeskuksen pihaan.
– Kello oli minuuttia vaille, kun laukkasin aulaan.
– Kello oli tasan, kun astuin hillitysti kynnyksen yli koulutustilaan.

Samalla tajusin, että hameessani on takana halkio ja että revitty, ruskea verkkosukkakihara vilkkuu siitä.

Ilmapiiri koulutustilassa oli varsin viileä. Kaikki istua tönöttivät u:n muotoisessa pöydässä aivan hiljaa, ja tilan takaosassa istui rivissä kolmehenkinen pilottiraati analysoimassa, miten päivä menisi. Porukka oli odottanut minua jo jonkin aikaa, ja varmasti he olivat jo pohtineet, ettei valmentaja tulekaan ajoissa.

Urani meni filminauhana silmien edessä. Viileä ilmapiiri, viime tinkaan tuleminen ja ruskean karstan vilkkuminen hameen alta eivät ole parhaita mahdollisia lähtökohtia päivälle.

Mietin puoli sekuntia ja totesin, ettei auta muu kuin näyttää kortit. Esittelin itseni, totesin olevani juuri ajoissa ja kerroin tilanteeni. Porukka nauroi vedet silmissä, kun näytin takaani pilkottavan kiharan. Vakuutin, että se ei ole orgaanista eikä minulla ole hygieniaongelmaa.

Ilmapiiri korjaantui, päivä sujui hyvin, ja asiakkaasta tuli pitkäaikainen asiakas. Teemme vieläkin saman organisaation kanssa kehitys- ja konsultointiyhteistyötä.

Tarinan opetus: peli ei ole menetetty, vaikka luulet niin.