Lähtökohtaisesti lehtijutuissa viitataan ihmisiin sukunimillä. Hesari kirjoitti tänään Minna Parikasta:
Tähän sukunimikäytäntöön on poikkeus: lapset. Heistä puhutaan tietenkin etunimillä. Hesari kirjoitti näin ekaluokkalaisesta Leo Hoikasta:
Tämä on vakiintunut käytäntö. Tuntuisi hassulta puhua lapsista sukunimellä: ”Koistinen syö tuttia, ja Räsänen leikkii nukeilla.”
Mutta journalisti joutuu tekemään kiinnostavan valinnan silloin, kun hän puhuu erityisryhmistä. Jos haastateltava on ikään kuin lapsen tasolla – jos hänellä on kehitysvamma tai laaja-alainen oppimisvaikeus –, onko hän Kalle vai Koistinen?
Yleensä toimittaja päätyy näissä tilanteissa käyttämään etunimeä. Esimerkiksi Hesari teki etunimiä käyttävän jutun erityisvanhemmista, Jenna ja Rami Laitisesta. Itse olisin ehkä valinnut toisin, mutta yleisempää on, että erityisihmisistä puhutaan etunimellä. (Edit 28.8.2014 klo 16.35: kommenteissa Iiro esitti aiheellisen pointin: Jennasta ja Ramista oli pakko puhua etunimillä, koska heillä on sama sukunimi. Annan siis Hesarille synninpäästön.)
Ja nyt me kaikki voimme päätellä, mitä Iltalehden toimittaja ajattelee Martina Aitolehdestä. Toimittaja on nimittäin valinnut käyttöönsä etunimen.
Poikkeuksellinen valinta.
Tämä asettaa sinuttelun ihan uuteen valoon. Ja sen, miten puhumme ihmisistä, jotka eivät ole läsnä.
Toisaalta kasvokkaistilanteessa ero perustuu usein tuntemiseen:
etunimi = molemmat tuntevat tyypin
sukunimi = toinen tai kumpikaan ei tunne kovin hyvin
Totta tuokin. Mietin lähinnä välittömyyden ja muodollisuuden kautta. Saattaisikohan tuo mennä vaikka niin, että asteikko olisi suunnilleen: Sukunimi-etunimi-lempinimi-hellittelynimi, ja mitä pidemmällä asteikossa ollaan, sitä vähemmän keskinäinen kanssakäyminen on muodollista ja enemmän välitöntä?
Juu, juuri näin.
Kiinnostavan mutkan tekee tietenkin se, että joillekin sukunimi sattuu olemaan lempinimi. Se on aika tyypillistä tietynlaisissa miesporukoissa. Parhaasta kaverista saatetaan sanoa, että ”Koistinen lähti käymään Kanarialla.”
Btw, mähän en tietoisesti anna ihmisille itsestäni lempinimeä, vaan se syntyy ajan kanssa jos on syntyäkseen. Mulla on valtava kasa lempinimiä, joita käyttävät vain tietyt kaverit, koska he ovat ne itse luoneet. Olen yhdelle ihmiselle Kata, yhdelle Ville-Petteri, ja yhdelle Äippä. (Viimeistä käyttää 25-vuotias asehullu kaverini, mutta ei oma lapseni.)
”Tietynlaisissa miesporukoissa” – joo, voisin aika suurella todennäköisyydellä esittää, että sellaisissa miesporukoissa, missä kaverukset ovat tavanneet armeijassa. 😉
Tosin no, omalla luokallani oli jo yläasteella jäbä, jota kutsuttiin sukunimellä. 😀
Tuossa erityisvanhempien tapauksessa etunimen käyttöä puoltaa toki sekin, että molemmilla haastateltavilla on sama sukunimi. Vaikea hahmottaa kumpaa siteerataan, jos molemmat ovat vain ”Laitisia”.
Erittäin hyvä pointti! Tuo keissini ei ollut kovin hyvä esimerkki.
Mutta usein siis kehitysvammaisista puhutaan lehtijutuissa etunimeltä. Toivottavasti tämä on vähentymässä.
Eniten mua kiinnostaa Iltalehden toimittajan valinta: miksi Martina on Martina?
Martina Aitolehden henkilöbrändi on enemmän sidoksissa etu- kuin sukunimeen?
Esim. suhun voisin viitata Katleenana sen takia, että luultavasti Katleena on harvinaisempi nimi kuin Kortesuo. Ja myös esim. tuiterin tunnuksen yms. takia.
Joo, tuo analyysi pitää ilman muuta paikkansa. Kiinnostavaa onkin se, että toimittaja on mennyt henkilöbrändin mukaan, eikä journalistisen käytännön mukaan.
Muhun viitataan kaikissa lehtijutuissa Kortesuona, mutta tietty rennommissa postauksissa puhutaan Katleenana.
Eikös joillain viihdetoimittajilla ole tapana kirjoittaa staroista etunimellä? Voi se olla jotain itsekorostustakin tietysti. ”Tom Hanks, eli ihan Tomppa vaan kavereiden kesken.”
Aaargh, tuo viihdetoimittajien käyttämä etunimimalli syö naista. Itsetehostuksen vuoksi kerron, että Julio Iglesias – kutsun häntä Julleksi – pyysi minua käymään huvilallaan.
Olin kerran Christina Forssellin koulutuksessa. Joku kysyi että ”oletko sä sen jalkapalloilija Forssellin sisko”, johon kouluttaja ”ei kun mä olen se jalkapalloilija Forssell”.
Jos on kaksi samansukunimistä (urheilu)tähteä, leimaantuuko se sukunimi enemmän miehen käyttöön ? Aviopareille näin voi käydä, mutta sisarukset ovat olleet koko ikänsä tuon nimisiä.
Vau, todella kiinnostava esimerkki! On kiukuttavaa, jos sisaruksista tunnetaan vain mies, ja naispuolinen on ”sen miehen sisko”.
Tarvittaisiin enemmän tunnettuja sisarussarjoja, jotta tätä voisi kysyä. Mieleen tulee perhe Hetemaj, jossa on yksi (nais)poliitikko ja kaksi (mies)jalkapalloilijaa. Toisaalta heillä Fatbardhe on eri alalla kuin veljensä, joten sekaannusta ei pääse käymään.
Tuleeko kenellekään mieleen muita tunnettuja sisaruspareja, joissa sisko ja veli ovat samalla alalla? Voisin kysyä heiltä, onko sukunimen ”hallinnasta” tullut vastaan ennakkokäsityksiä.
Urheilijoita ainakin on. Niskasen sisarukset Iivo ja Kerttu. Isosisko Katri on lisäksi vaatesuunnittelija. Tietty sitten Mannisen Pirjo ( nyk. Muranen ) ja Hannu.
Kiitos ihan hirveästi tuosta repliikistä ”älkää ottako osaa Planeteon…” Onneksi tarkistin enkä vastannut ensin. Kerran vastasin autonarviokyselyyn, en vielä tilannut mitään mutta kerroin olevani kiinnostunut ja sitten rapsahti 74€ lasku kotiin. Uhkakirje kuukauden kuluttua jolloin summa oli jo noussut 200 €. Mutta kun en maksanut, mitään ei ole kuulunut.
Niskasen sisaruspari oli loistoesimerkki. Kiitos vinkistä!
PS. Oli ilo olla avuksi Planeteo-asiassa. 🙂
Juha Rantasila kuulemma totesi olevansa entinen suuruus, kun hänestä alettiin puhua Mari Rantasilan veljenä.
Vähän aihetta sivuten: jännittävä piirre on myös nimen käyttäminen, vaikka se ei olisikaan oikea. Jos haastateltavia on useita, on toki järkevää nimetä heidät jotenkin, koska muuten on vaikea viitata ”edelliseen haastateltavaan” ja ”siihen, jonka esittelin jutun alussa”.
Sen sijaan vankan musta-tuntuu-analyysin perusteella viime vuosina on yleistynyt tapa, jossa henkilöön (vaikkapa jutun kirjoittajaan) viitataan koko nimellä ja sitten lopussa kerrotaan, että nimi on muutettu. Siis: ”Maailma voi olla julma paikka. Pekka Puupää kertoo avoimesti, kuinka elämä on potkinut häntä päähän” … 10 000 merkkiä juttua … *Pekan nimi on muutettu”
Eikö vaan voisi sanoa, että julman maailman kokenut kertoo tarinansa? Tuleeko tarinasta parempi ja koskettavampi, jos sen kertoo nimetty henkilö?
Etunimen käyttö voi olla myös tyylikeino, jos halutaan mollata haastateltavaa tai antaa hänestä yksinkertainen kuva (erotuksena esimerkiksi Martina Aitolehteen, jossa henkilöbrändi on todellakin Martina eikä Aitolehti – vaikka siinäkin voi olla sama ilmiö taustalla…).
Vertaa esimerkiksi näitä:
”Viestintäkonsultti Kortesuolla on takkutukka ja hän kertoo blogissaan usein sukkahousuihinsa liittyvistä kommelluksista. ’En ole kuitenkaan koskaan kokenut, että nämä haittaisivat yritystoimintaani’, Kortesuo toteaa.”
”Viestintäkonsultti-Katleenalla on takkutukka ja hän kertoo blogissaan usein sukkahousuihinsa liittyvistä kommelluksista. ’En ole kuitenkaan koskaan kokenut, että nämä haittaisivat yritystoimintaani’, Katleena toteaa.”
Toisessa puhuu asiansa osaava nainen, toisessa toheloiva ja yksinkertainen tyttö. Jälkimmäistä voi vielä korostaa laittamalla lainaukset suoraan kaikkine ööhheine ja mmmmeineen. Ja tokihan artikkeli kirjoitettaisiin tällöin näin:
”’No siis, emmä usko… emmä usko että nää jutut on koskaan vaikuttaneet mun yritystoimintaan’, Katleena arvailee. Viime vuosina tilauksia ei kuitenkaan ole tullut tavalliseen tapaan.” Jne 😀
Tästä kohtelusta pääsi eräs kaveripariskunta nauttimaan yhdessä Hesarin kuukausiliitteen (!!) artikkelissa, jossa heihin viitattiin etunimillä ja tarkoituksella maalailtiin pariskunnasta yksinkertaista kuvaa – ja jokaisen sitaatin jälkeen oli joku tästä kannasta poikkeava ”fakta” (eli puolitotuus), joka ikäänkuin kumosi heidän sanomansa. Tietysti asiaan liittyi vielä ”joo, toki saatte jutun luettavaksenne ennen kuin menee painoon – oho, no se meni jo painoon”-jekku…
Kyllä – tähän esimerkkiin on tiivistetty kaikki.
Olen itsekin haistavinani, että ”Martinan” autoilusta haluttiin nimenomaan kertoa vähättelevään sävyyn.
Etunimen käytön välttäminen voi johtaa myös sekavaan uutisointiin. Paikallislehdessämme oli tänä kesänä kaksi kesäteatteriarvostelua samassa artikkelissa. Erikoista siinä oli, että näytelmien ohjaajat olivat olleet ennen naimisissa keskenään ja heillä oli yhä sama sukunimi. Vaati tarkkaavaisuutta lukijalta, että tiesi kumman kommentteja missäkin kohtaa lainattiin, kun kumpaankin viitattiin samalla sukunimellä ja tittelillä. Näytelmien aiheetkin olivat samankaltaiset, joten niitä vertailtiin keskenään.
Apua! Tuossa toimittajan olisi pitänyt osata ratkaista tilanne etunimien avulla.
Olin pari vuotta sitten pitämässä esitelmää kehitysvammalääkäreiden juhlissa. Aiheena oli Kehitysvammainen suomalaisessa kaunokirjallisuudessa. Valmista tekstiä oikolukiessani huomasin kauhukseni, että viittasin kaikkiin kehitysvammaisista kirjoittaneisiin kirjailijoihin asiallisesti sukunimellä (Kiiskinen, Sahlberg…) mutta Pertti Kurikan Nimipäivät -bändin lauluntekijöistä puhuin Karina ja Perttinä. Huvittavinta tässä oli se, että itsellänikin on lievänpuoleinen kehityshäiriö, ja esitelmän näkökulma pyrki jossain määrin olemaan aihetta sisältä päin katsova. Ehdin onneksi korjata tekstin ja puhua yleisölle johdonmukaisesti Kari Aallosta ja Pertti Kurikasta!
Oih, siinä oli kyllä aika paha moka käsillä. Onneksi huomasit ajoissa. 😀
Viihde- ja naistenlehtien henkilöjutuissahan kerrotaan julkisuuden henkilöistä usein etunimellä, mikä tuntuu tuttavallisemmalta. Kyseisessä Iltalehden jutussa viihdehenkilöstä kerrotaan ”uutis-uutinen”, jolloin vaakakuppi kääntyisi sukunimen käytön puoleen. Mutta tässä on kyseessä henkilö, josta mutu-tuntumani mukaan valtaosin käytetään etunimeä. Lisäksi jutun on kirjoittanut viihdetoimittaja ja se on julkaistu viihdeosastolla. Myös Ilta-Sanomien vastaava uutinen on viihdeosastolla, siinä aluksi aitolehditellään, lopussa Martinasta puhutaan Martinana ja julkkiskaunottarena.
Enpä tiedä, onko valinta ollut tietoisesti tehty, vai olisiko vain yleinen, kevyempiin aiheisiin liittyvä tapa jäänyt päälle. Vaikutelmani on, että naisista käytetään helpommin etunimeä kuin miehistä. Mutta onhan tämä jo aika yleistä journalismissa, nimenomaan viihdeuutisissa, julkkisten henkilökuvissa ja myös tavisten ”elämänmakuisissa” tarinoissa.