Toissaviikolla Tuleva Timangi kysyi EOT:n kommenteissa kuntoilusta. Kysymys liittyi taannoiseen Taikinasta teräkseksi -kuntoprojektiini:
Jäi mietityttämään, miten palata treeniohjelmaan, jos sairastuu flunssaan: jatketaanko treeniohjelman teko siitä mihin jäätiin, vai otetaanko askelia aiempaan ohjelmaan?
Kirjoittajakollegani Kaisa Jaakkola meilasi Timangille asiantuntevan vastauksen. Nyt on siis minun vuoroni kertoa maallikkovastaus omien kokemusteni pohjalta.
2011–2013: kuntoon
Kirjan tekemisen aikana opettelin käymään kuntosalilla. Puuha oli kamalaa väkiviineriä (pakkopullan pahempi muoto). Se oli silti tehtävä, jotta opus valmistuisi ajallaan. Rasvaprosentti pieneni ja lihakset suurenivat.
Tiesin jo etukäteen, että kuntosaliharrastus jää taatusti siihen paikkaan, kun kirja on valmis. En viihtynyt salilla ollenkaan.
Samalla tiesin, että jokin muu lihaskuntoharrastus on löydyttävä. Muuten palaan samaan vanhaan tilaan, jossa rasvaprosenttini on sata ja lihasmassani nolla.
Syksy 2013: epäkuntoon
Liikkuminen jäi tyystin viime syksyksi. Loukkasin polveni elokuussa partioleirillä, jonotin polvileikkaukseen pari kuukautta ja toivuin leikkauksesta pari kuukautta. En pystynyt tekemään reisilihasliikkeitä, joten se oli oiva selitys ohittaa epämieluisa kuntosali kokonaan. (Itsepetos, mikä ihana tekosyy.)
Puolessa vuodessa kunto huononi, joten uuden harrastuksen löytymiselle tuli kiire. Tuntui siltä, että kuusi kuukautta ilman treeniä tappoi puolentoista vuoden treenin hyödyt.
Kevät 2014: takaisin kuntoon
Onneksi löysin alkuvuodesta uuden lajin, viikinkimiekkailun. Olen nyt harrastanut sitä pari kuukautta – ja olen pahasti koukussa.
Kirjaprojektin aikaan olin tyytyväinen, jos en jostain syystä päässyt kuntosalille. ”Jes, lapsella on kuumetta 37,1 astetta. Nyt en voi mennä salille, koska eihän tokaluokkalainen voi mitenkään olla tuntia yksin kotona.”
Sen sijaan tätä nykyä pyrin järjestämään kalenterin väkisin niin, että pääsen miekkatreeneihin. Todennäköisesti ottaisin sairaan lapsen mukaan, jos tarvis on. Treenitilaan mahtuu kyllä paarit, tippateline ja happilaite.
Viikinkimiekkailussa on kerran viikossa kaksituntiset harjoitukset, ja sen lisäksi teen yhden tai kaksi lyhyttä intervallitreeniä punteilla kotona. Kevään mittaan harjoitusväli todennäköisesti tihenee, kun valmistaudumme näytöksiin.
Kunto on palautunut lyhyessä ajassa lähes ennalleen (joskin reisissä on vielä tekemistä). Ilmeisesti sain siis puolitoistavuotisen kirjaprojektin aikana hankittua sellaisen peruskunnon, että takapakin jälkeen on helpompi päästä takaisin oikeille urille. Helpottavaa.
Mikä parasta, viikinkimiekkailu kehittää koordinaatiokykyäni. Olen motorisilta taidoiltani samaa tasoa kuin moniraajahalvauksesta kärsivä mustekala, joten oman kehon hahmottaminen paranee väistämättä.
Tarinan opetus: Etsi tarpeeksi kauan, kunnes löydät oman lajisi. Jos minun kaltaiseni kömpelö kalmari löytää oman urheiluharrastuksensa, niin kyllä sinäkin löydät. Sitten ei enää tarvitse pohtia ”miten pääsee takaisin rytmiin”, koska mieli vetää lajin pariin koko ajan.
Olen pitkään ihmetellyt laihdutusohjelmia yms., joissa kuntoilu on aina itsensä rääkkäystä. En muista, että missään niistä olisi koskaan kysytty, millaisesta liikunnasta tai tekemisestä laihduttaja pitää ja harjoitusohjelma olisi suunniteltu sen pohjalta.
Kuulun niihin vätyksiin, joilta koulun liikuntatunnit veivät halun harrastaa liikuntaa myös vapaa-ajalla. Opettelin aikuisikään päästyäni huijaamaan itseni ”kuntoilemaan”. Pyöräileminen kauppaan usean kilometrin päähän jonkun tarjouksen perässä ei ole liikuntaa vaan säästäväisyyttä. Kävelyllä nautin luonnosta tai tarkkailen muuten ympäristöäni. Liukurilla laskeminen tai tasapainoleluilla keikkuminen on vain puhtaasti hauskaa.
Tänä talvena aloitin myös ihan oikean liikuntaharrastuksen: akrobatian. Olen käynyt jo muutaman vuoden ajan sirkuskursseilla, mutta keskittynyt lähinnä jongleeraukseen. Siitä huolimatta olen joutunut kokeilemaan niillä myös akrobatiaa, joka herätti ensin huonoja muistoja voimistelutunneilta. Huomasin kuitenkin vähitellen pystyväni asioihin, joita pidin mahdottomina. Päätin haastaa itseni ja kokeilla, miten paljon kehittyisin, jos menisin akrobatiakurssille. En ollutkaan se liikuntatuntien lyhyt ja hidas vaan pieni ja nosteltava. Se on innostanut minua kokeilemaan lihaskuntoliikkeitä välillä kotonakin, että pärjäisin paremmin tunneilla.
En silti vieläkään pidä kuntoilusta. Voin roikkua, kiipeillä, keinua, tasapainoilla, juoksennella, tanssia ja pomppia, mutten liikunnan vuoksi vaan, koska se on hauskaa.
Reetta, osuva tapauskertomus! Itsellenikin koulun liikuntatunnit olivat tuskaa, koska lajit eivät tuntuneet omilta.
Luulisi, että ihmisen kunto nousisi helpoimmin silloin, kun laji itsessään on motivoiva tekijä. Sen sijaan jos laji on väkiviineriä, ihminen pyrkii lintsaamaan aina kun voi.
Muistan pitäneeni kouluaikana vain vanhojen tansseista. Tanssimista olenkin sittemmin harrastanut, joskin vain pätkittäin.
Voi Katleena 😀 Nuo sun sanankäänteet on niin mahtavia, hihittelin täällä taas itsekseni. Tuo kuvaus jonka kerroit, on niin oikeaa elämää. Voi tulla jaksoja jolloin ei liiku lainkaan – senkin jälkeen kun liikunnasta on tehnyt itselleen tavan. Tosi hienoa, että olet löytänyt itsellesi inspiroivan lajin. Uskon että siitä alle tehdystä punttitreenistä on hyötyä myös viikinkimiekkailussa. Sellaista lajia ei olekaan, jossa voimasta ei olisi apua. Lihasmuisti rokkaa, sen voimin pääsee aina uudelleen kiinni treeniin (eikä se nollapiste josta aloitetaan uudelleen ole enää niin totaalinen nollapiste)! 🙂
Hehee, mahtavaa että tykkäsit.
Mä olen nyt hankkinut 12-kiloisen rengaspaidan, joten sen kanssa treenaaminen on varsin mukavaa. 😀