Helsingin Sanomissa taiteilijat ovat ryhtymässä palkkakapinaan huonon liksan vuoksi. Ymmärrän harmin, mutta käytännössä enemmän palkkaa voi saada vain kolmella tavalla:
1. Olet niin arvokas jollekulle, että tämä nostaa oma-aloitteisesti palkkaasi tai palkkiotasi. (Tätä tapahtuu helkutin harvoin.)
2. Tiedät oman arvosi, joten pyydät enemmän palkkaa tai palkkiota. Pyynnön kohde suostuu tähän.
3. Et tuota vielä kylliksi arvoa, mutta kasvatat arvoasi asiakkaalle tai palkanmaksajalle esimerkiksi kouluttautumalla, erikoistumalla tai tuotteistamalla. Tällöin voit palata kohtiin 1 tai 2.
Jos mikään yllä olevista kohdista ei täyty, on pahuksen vaikea saada lisää palkkaa. Monestihan tällöin yritetään luoda kohta neljä:
4. Pyydetään valtiota hätiin. Jos vaikka lainsäädännöllä nostettaisiin minimipalkkaa tai rajattaisiin ammatinharjoittajien määrää niin, että vapaa kilpailu ei toteudu?
Voihan tuota nelostakin toki yrittää.
Itse kuitenkin suosittelen ajattelemaan realiteetteja jo ammatinvalintavaiheessa:
Tässä kyse ei siis ole siitä, onko raha jotenkin henkisellä tasolla tärkeintä elämässä. Sen sijaan kyse on siitä, tarvitsetko rahaa elämiseen. Jos tarvitset, kannattaa valita ammatti sen mukaan – tai varautua pistämään pystyyn tehottomia palkkakapinoita.
En oikein ymmärrä, eikö arvon taiteilijat olisi vain voineet kieltäytyä osallistumasta Mäntän kuvataideviikoille tai jopa ehkä etukäteen neuvotella haluamansa kaltaiset sopimukset? Päähäni ei oikein mahdu miksi aikuinen ammattilainen valittaa jälkikäteen itse tekemästään sopimuksesta julkisesti. Ehkä vain kannattaisi keskittyä tekemään parempaa taidetta – sellaista josta joku olisi valmis jopa maksamaan – tai sitten harkitsemaan alanvaihtoa.
Tomi, mä näen jo, kuinka sadat taiteilijat ryntäävät syöksemään tulta päällesi. Heidän argumenttinsa ovat seuraavanlaisia:
”Kaupallinen taide ei ole laadukasta!”
”Minut on luotu taiteilijaksi, enkä voi vaihtaa alaa!”
Mutta joo, olen kyllä kanssasi samaa mieltä: jos allekirjoittaa jonkin sopparin, on hieman noloa jälkikäteen itkeä sen perään julkisesti.
Tuosta kaaviosta: olen toki sitä mieltä, että lähihoitajan kannattaa tuntea oma arvonsa ja pyytää enemmän palkkaa. Mutta en näe, miten se onnistuisi ilman palkkakapinaa. Kunnat (valtio) maksavat sen palkan ja ovat ihan hyvä taho, kun pyritään parantamaan peruspalvelulualojen työntekijöiden palkkausta! Toki lähihoitajat välitöntä arvoa tuottavana ammattiryhmänä ovat järjestäytyneet vähän toisella tavalla kuin kuvataiteilijat (tai tietokirjailijat). Jälkimmäisten pitää huolehtia sopimuksistaan itse.
Yksi vaihtoehto lähihoitajalle on käyttää väylää kolme: hän voi opiskella lääkäriksi tai perustaa hoiva-alan yrityksen ja tarjota asiakkailleen erityisen hyvää palvelua.
(Käytännössä hoitoalan palkat nousisivat, jos työntekijöistä olisi pulaa. Jos ani harva lähtisi opiskelemaan alaa, silloin julkisen sektorin olisi pakko kilpailla osaamisesta paremmalla palkalla – tai hankkia robotteja.)
Pff. Ei vastaus aina ole korkeamman tutkinnon suorittaminen. Kyllä ihan lähihoitajatasollakin voi kilpailuttaa itsensä, perustaa yrityksiä ja kouluttaa itseään.
Se olikin esimerkki, kuten huomasit.
Hoitajien palkat riippuvat lopulta kysynnästä ja tarjonnasta. Siinä ei paljon kapinointi auta, jos lakkoilevan hoitajan tilalle on koko ajan tarjolla joku toinen innokas. Jos taas yksikään hoitaja ei suostuisi töihin nykyisillä palkoilla, tarjonta romahtaisi ja palkat nousisivat väistämättä.
Mielestäni eri ammattialoja ja taiteilijoiden työtä ei ihan suoraan voi verrata toisiinsa syystä että hyvä taide on mielipidekysymys. Sitä ei voi arvottaa helposti ja yksinkertaisesti katsomalla samoin kuin vaikkapa pysyikö hoidettu ihminen sairaanhoitajan jäljiltä hengissä tai vuotavatko uudet putket putkimiehen jälkeen. Kansantaiteen ja korkeakulttuurin välissä on paljon sävyjä ja samalla kumpaa ääripäätäkin tarvitaan jotta mikään ei jämähdä liikaa.
Olen täysin samaa mieltä siitä että kun allekirjoittaa jonkin sopimuksen, ei huonosta palkasta valiteta sitten jälkikäteen. Kun tietää oman arvonsa ja jos poikkeaa siitä ja myy työtään halvemmalla, ei saa syyttää ketään muuta kuin itseään.
Mutta koska hyvä taide on aika pitkälle mielipidekysymys, tekee kuitenkin joku muu jossain saman homman halvemmalla. Ammattitaitoinen luovalla alalla oleva työtekijä jää nuolemaan näppejään koska vastavalmistunut tanssija esiintyisi kuitenkin pari tuntia pirtelöpalkalla, harrastajavalokuvaaja toisi teoksiaan paikalle ”tää näyttää hyvältä sun cv:ssä” -maininnalla ja kuvataiteilijaksi opiskeleva tarvitsi sen 20 egeä taulustaan jotta sai ruokaa kaupasta perheelleen.
Taiteen ”ostaja / ottaja” saattaa jopa todeta ammattitaitoisen taiteilijan työstä miten oma 5 vuotias lapsi olisi pystynyt samaan ja hyvä että saatiin tämä nyt näin halvalla.
Jaa mitä yritän sanoa? Ei kannata myydä halvalla omaa työtään. Jos kuitenkin myy niin kannattaa olla siitä hipihiljaa. Jos taas on pysynyt päätöksessään ja menettänyt työmahdollisuuden halvemmalle taiteilijalle, kannattaa älähtää etteivät muutkaan möisi itseään liian halvalla. Ja samalla kannattaa olla takataskussa se jokin muukin ansaintamahdollisuus mistä voi ansaita rahaa, jotta ei tarvitse myydä luovaa itseään liian halvalla ja samalla osallistua siihen muidenkin luovien ihmisten töiden halventamiseen.
Iso epäkohtahan tuo mielestäni on ettei saa kunnon korvausta ja hyvä että toivat esille. Mutta kuitenkin tekemällä työn ilmaiseksi tai halvalla, kaivaa sekä itselle että toisille taiteilijoille syvempää kuoppaa. Mitäs menivät.
Helkutin hyvin sanottu.
Taide on toki mielipidekysymys, mutta ihmisillä on tapana ilmaista mielipiteensä rahan avulla. Taiteen arvo on mitattavissa rahassa ihan siinä kuin minkä muun hyödyllisen asian hyöty, ilo, haluttavuus tms. myönteinen ominaisuus tahansa. Raha on nimenomaan yleisin ja suosituin myönteisten asioiden mittari maailmassa. Jos joku ei ole valmis maksamaan (tietenkin suhteessa varoihinsa) vaikkapa taideteoksesta, se vain kertoo, ettei hän pidä tekelettä kovin haluttavana tai arvokkaana.
”Taide on toki mielipidekysymys, mutta ihmisillä on tapana ilmaista mielipiteensä rahan avulla.”
Enpä tiedä. Luulen että esimerkiksi lastenhoitajaa valittaessa vastuullisille vanhemmille on ensiarvoisen tärkeää, että hoitaja on luotettava ja pystyy tarjoamaan lapsille turvaa ja näiden kehityksen mukaisia virikkeitä. Kun vanhemmat tällaisen hoitajan löytävät, he tahtovat pitää hoitajasta kiinni. Silti he eivät tahdo maksaa hoitajalle kunnon palkkaa.
Arvostus on, mutta rahaa ei makseta, koska ei ole pakko.
Riippuu tilanteesta. Jos hoitaja olisi lähdössä paremman palkan perään muualle, todennäköisesti perhe tarjoaisi siinä vaiheessa palkankorotusta. (Olettaen alkuperäisen tarinan mukaan, että perhe haluaisi pitää hoitajasta kiinni ja että ylimääräistä rahaa olisi sijoittaa palkkaan.)
Tämä tarkoittaisi, että vanhemmat olisivat valmiita maksamaan yhtä vähän palkkaa sekä luotettavalle että epäluotettavalle lastenhoitajalle. Se taas merkitsisi, että luotettavuus ei ole lainkaan tärkeää heille. Jos siis jokin lastenhoitajan ominaisuus on tärkeä, kyllä se näkyy vanhempien valmiudessa maksaa. Se on sitten toinen asia, jos lastenhoitaja ei pyydä arvoaan vastaavaa palkkaa. Lähes kaikki eri alojen asiantuntijat sortuvat jatkuvasti työnsä alihinnoitteluun. Osaamisen myyminen on vaikeaa.
Olen ihmetellyt, miten osaa ammattiryhmistä tuo kysynnän ja tarjonnan laki ei näyttäisi kunnolla koskevan: siivoojille ja lastenhoitajille maksetaan aina suht huonosti, vaikka heistä olisi pulaa.
Me maksoimme kyllä lastenhoitajalle sen palkan, mikä hänestä oli sopiva, mutta osa ihmisistä on kauhistellut maksamaamme hintaa: heidän mukaansa lastenhoitajalle ei kannata maksaa niin paljon. Itse ajattelen niin, että lastenhoitajan tyytyväisyys heijastuu myös siihen, miten hän hoitaa lapsiamme.
Eevastiina, ymmärrän hyvin, että maksatte hyvälle lastenhoitajalle kunnollisesti. Niin minäkin tekisin.
Onkohan lähihoitajan ja taiteilijan määrittäminen samaan ”rahattomaan” luokkaan ihan asianmukaista? Hoitajia kuitenkin tarvitaan ainakin lähes välttämättä, eikä heistä nyt taida aivan mahdotonta ylitarjontaa olla. Voi kai työtä, joka kuitenkin täytyy tehdä, pitää selvästi rahaa tuottavana. Toki julkinen rahoitus vaatii sitä, että harjoitetaan myös julkiselle sektorille nettotuloa tuottavaa toimintaa. Näitä kahta:
1. hyvin tarpeellisia tai välttämättömiä julkisesti rahoitettavia töitä
2. julkiselle sektorille nettoverotuloja tuottavia töitä
voisi tarkastella yhtenä kokonaisuutena, joka on tuottava.
Nykyisellä lääkärinkoulutuspaikkojen määrällä vain pienellä osalla lähihoitajista olisi mahdollisuutta opiskella lääkäreiksi, eikä suuren osan lääkäriksi opiskelu olisi tarkoituksenmukaistakaan, koska lähihoitajien työpanosta tarvitaan myös.
Yhdistin kaaviossani esimerkin vuoksi kaksi ammattia, jotka ovat usein pienituloisia. Siihen listaan voi laittaa myös välinehuoltajan ja vaikka lounasravintolan tarjoilijan, jos niin haluaa.
Pointtini oli siis se, että jos olet valitsemassa ammattia ja haluat siitä rahaa, valitse jotain muuta kuin pienituloinen ammatti.
Aika taidetta väheksyvä postaus. Taiteen tekeminen sopii siis puuhasteluksi niille, joilla on rahaa? Kutsumustaiteilijuudelle voi kai halutessaan viitata kintaalla, mutta auta armias, jos taide-elämykset olisivat vain jääkiekkovaimojen ja perijöiden varassa! Ja kyllä kyllä, kirjoittaja vain yrittää tuoda järjen valoa ammatinvalintaan, ymmärsin kyllä pääpointin. Samalla kuitenkin lukijana minulle tuli harmitus siitä, että raha ja taide aseteltiin näin yksisilmäisesti vastakkain. Taide voi antaa katsojalle sanoinkuvaamattoman paljon tai vaikka pelastaa tämän elämän. On ikävää, että uravalintana se usein ajaa köyhyyteen ja almujen keruuseen. Jotkut onneksi valitsevat sen silti, ja minun puolestani he ovat oikeutettuja narisemaan kohtalostaan niin paljon kuin haluavat. Luojan kiitos on taidetta, eivätkä rahanansaintakaaviot ole kaikilla ensimmäsenä mielessä.
Anneli, älä vääristele sanojani.
Jokainen voi tehdä omat ratkaisunsa, mutta kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä se, että taiteilijan on usein vaikea tienata elantonsa. Käyttääkseni sinun sanavalintaasi: minä en jaksa ”narisemista” silloin, kun kyseessä on oman valinnan tulos.
Kukaan ei ole asettanut rahaa ja taidetta vastakkain. Nämä voi vallan hyvin yhdistää, jos taitoja ja osaamista riittää.
Intohimo. Se on tässä usein se juttu. Moni (esim. nuori, joiden parissa teen työtä) on sitä mieltä, että voisi tehdä ”jotain kivaa työtä”, mutta intohimoa on vaikea löytää tai tunnistaa. Juuri intohimon, vahvuuksien ja lahjojen etsimisessä pitäisi auttaa ja rohkaista.
Toisaalta joskus on niinkin, että lähtee vain johonkin työhön ilman sen suurempaa suunnitelmaa, ja löytääkin intohimonsa odottamattomasta suunnasta.
Intohimoa olisi (kai) helppoa seurata, jos tietäisi, mikä se on.
Jaani, hyvin puhuttu. Pahoin pelkään, että esimerkiksi lähihoitajuus ei ole aivan jokaisen lähihoitajan intohimo. Sen sijaan ammatinvalinta on mennyt esimerkiksi sillä perusteella, mitä tyttöjen odotetaan tekevän, mistä valmistuu nopeasti tai mihin työllistyy varmasti.
On äärimmäisen kuluttavaa tehdä kymmeniä vuosia työtä, jota sietää tai joka on ”ihan OK”.
Sen sijaan jos oma ammatti on myös oma intohimo, sitä jaksaa tehdä pitempään ja motivoituneemmin. Mieluummin itsekin olisin innostuneen ja työtään rakastavan hoitajan potilaana, kuin sellaisen hoitajan, joka on hakeutunut alalle yläasteen opinto-ohjaajan patistamana.
Tosi mielenkiintoinen ja tärkeä aihevalinta, kiitti! Parinkymmenen vuoden työkokemuksella voisin lisätä varman konstin palkankorotuksen saamiseksi: ui sellaiseen asemaan, että voit itse päättää omasta palkankorotuksestasi. Muilla konsteilla se on niin mutkikasta, että useimmat luovuttavat kesken taiston.