Koulutusjärjestelmämme on murroksessa. Tai itse asiassa opetusmetodimme pitää ajaa väkisin kohti muutosta.
Suosikkifilosofini Lauri Järvilehto on jo monesti kuvannut, kuinka vanhentuneita opetusmetodimme ovat. Koulutusjärjestelmämme ja opetussuunnitelmamme kaipaavat täydellistä uudistamista, sillä ekalle luokalle tulee nykyään lapsia, jotka osaavat jo lukea ja laskea yhtälöitä. Jokaisen lapsen lahjakkuudet pitäisi tunnistaa mahdollisimman varhain, jotta niitä voidaan tukea.
Tähän puuhaan minulla ei ole minkäänlaista reseptiä, mutta haluan, että ilmiö saa kunnollisen nimen.
Olen nimittäin kurkkuani myöten täynnä huonoja termejä, jotka syntyvät poliitikkojen suusta. Sillä lailla syntyvät kestävyysvajeet ja rakenneuudistukset.
Huonon termin ongelmana on, että tavallisella ihmisellä ei ole siihen minkäänlaista kosketuspintaa tai tunnesidettä. Sen vuoksi hän ei myöskään tee asialle mitään.
Kestävyysvaje on jotain, joka on poliitikkojen ongelma, ei meidän. Rakenneuudistus on jotain, joka on poliitikkojen ratkaisu, ei meidän.
Sen sijaan koulutusjärjestelmän murrokselle ei vielä ole vakiintunutta termiä.
Minulla on ehdotus: koulujoriste. Koulujoriste on tyhjänpäiväistä jorinaa, jota vanhakantainen opettaja pitää luokan edessä. Koulujoriste on myös jorinaa, jolla vanhanaikaisia käytäntöjä pidetään yllä:
Näin me olemme aina tehneet.
Ei tällä palkalla mitään itse tehtyjä opetusmateriaaleja toisille opettajille jaeta.
En kyllä anna oppilaiden tuoda omia laitteitaan kouluun – saati käyttää niitä.
Tietokonepelit ja nettipelit lietsovat väkivaltaisuutta.
Toivon, että koulujoriste saadaan loppumaan. Meidän on myllättävä koko koulutusjärjestelmä uusiksi.
Ajankohtainen kirjoitus: kohtahan jo kokki ovella pulkuttaa!
Hahaa, loisto-oivallus!
Koulukeskusteluun toivon pontta ja apua minäkin. Nuorena opettajana tunnen olevani ikävässä ristitulessa. Haluaisin kehittää opetustyyliäni innovatiivisempaan ja innostavampaan suuntaan, mutta aika ja omat resurssit tulevat vastaan. Toisaalta hommaa hidastavat myös täysi opetussuunnitelma sekä vanhaa kannattavat kollegat. En kuitenkaan aio luovuttaa. Eteenpäin on mentävä, vaikka tehtävä kerrallaan.
Anna-Kaisa, kiitos kun jaksat pinnistää. Muutos tapahtuu vähitellen, ja joskus sitä on pahuksen raskasta ajaa eteenpäin.
Tasapäistäminen oli vanhentunut metodi jo tullessaan, sillon kun peruskoulu keksittiin. Siitä kärsineenä tasapäisenä ei kovinkaan montaa hyvää uutta termiä irtoa juuri nyt tältä istumalta. Yritän miettiä. 🙂
Asiaa, eniten hämmentää koulutusjärjestelmän murroksessa se, että asialle ei juuri tehdä mitään ja jos tehdään niin ratkaisut ovat vähintään minun mielestäni olleet vääriä. Olen opiskellut kahdessa eri lukiossa sen vuoksi, että ensimmäinen niistä lakkautettiin ja havainnut, että koulu pyrkii uudistamaan opetusmenetelmiään ostamalla läppäreitä ja iPadeja. Laitteissa itsessään ei ole mitään vikaa, mutta kummassakin oppilaitoksessa niitä ei hyödynnetä kuin pari kertaa lukuvuodessa ja niiden käyttötarkoituksena on ollut usein vain tiedon hakeminen internetistä, ja sen kirjoittaminen _monisteelle_.
On siis selvää, että on opettajien ja oppilaitosten vika, että vanhanaikaiset opetusmetodit kuten kalvot säilyvät keskuudessamme. He jopa ostavat dokumenttikameroita hajonneiden piirtoheittimien tilalle ja näyttävät niiden kautta kuluneita kalvojaan! Jos opettajille lähettää sähköpostin liitteenä esseitä, niin jotkut heistä tahtovat digitaaliseen muotoon tehdyn työn paperille tulostettuna.
Muutoksia pitäisi saada käyttöön heti, sillä niillä voi olla positiivisia vaikutuksia oppimisen tehokkuuteen. Itse olen huomannut tämän ainakin, kun otin käyttöön tabletin ja ulkoisen näppäimistön lukiossa. Muistiinpanoni syntyvät kuin lennossa, niitä on helppo heitellä ihmisille kopioina jotka olivat poissa tunneilta, teksti syntyy pakostaan laitteella selkeäksi eli sitä jopa tykkää lukea kokeita varten, sekä erilaisten esitysten ja erityisesti esseiden kirjoittaminen on helppoa, kun tekstissä voi hypellä vaivattomasti.
Erittäin mielenkiintoinen tilanne kun koulu on jäänyt täysin jälkeen kehityksestä. Meillä olisi niin paljon nykytekniikan mahdollistavia hienouksia joita vaan ei käytetä kun a. Näin on aina tehty b. Opettajat itse on jäänyt tekniikan kehityksessä oppilaita jälkeen. Tietysti poikkeuksiakin on.
Itsekin olen vielä 2000 luvulla kielten oppitunnilla kuunnellut kaikki äänitteet kelanauhurilta!
Eipä ollut kauhean mielenkiintoisia tunteja ne. Entä jos nauhojen tilalla olisikin video, monisteen tilalla pdf.
Kaikki materiaali olisi pilvessä ja säilyisi hamaan tulevaisuuteen. Lukion matikan tunneilla voisit tarkistaa yläaste aikaisista muistiinpanoista mikäs se hypotenuusa nyt olikaan.
Tabletit käteen joka oppilaalle ja piirtoheittimet eläkkeelle.
Sisältöä enemmän kuin sen yhden oppikirjan verran. Sisältöä voidaan tuottaa monella tavalla ja kaikki sisältö kaikkien saataville. Oppilas voi itse ottaa tukiopetusta, ala-astelainen voi pelata matikan läksynsä läpi.
Joskus tähän on mentävä.
Koulujoristeessa on siirrytty pitkälti toisarvoisiin asioihin. Opettaa voi vain kahdella tavalla eli suoraan tai epäsuoraan. Uskoisin, että suurimmalle osalle suora opettaminen on se ainoa opettamisen tapa. Eli sellainen opettaminen, joka periytyy ajalta ennen Gutenbergiä. Eli tuolta jostain 1400 luvulta.
Suorassa opettamisessa opettaja kertoo, luennoi, kysyy ja opettaa asioita ulkoa. Eli tietoa koetetaan siirtää opettajan kalvoista oppilaan ulkomuistiin.
Tuo Katleenan suosikkifilosofi eli Lauri puhuu aika usein myös epäsuorasta opettamisesta eli siitä, opettaja vain vinkkaa suunnan johon lähdetään. Ja toimii tarvittaessa tukihenkilönä.
Tästä ei paljoa puhuta vaan siitä, että tekniikka ei tue nykyisiä opetusmetoja, tietokoneita ei ole tarpeeksi tai harjoitustyöt pitää palauttaa paperiversioina, koska opettaja ei osaa avata liitteitä.
Eli koulutusjorina suuntautuu täysin väärään suuntaan. Teknisiin välineisiin, maailman muuttumiseen tai kuun asentoon tammikuisella taivaalla.
Jospa joku keskittyisi olennaiseen eli siihen mitä koulussa pyritään tekemään. Eli oppilaille opetetaan taitoja eikä suinkaan tietoja. Eli oppilas ei ole kävelevä tietosanakirja tai biologinen wikipedia, joka kertoo ulkomuistista että Pähkinäsaaren rauha solmittiin 12.8.1323.
Vaan, että oppilas tietää kuinka etsitään oikeellinen tieto Pähkinäsaaren rauhasta ja osataa hyödyntää sitä.
Jospa joku pohtisi sivuseikkojen sijaan edes sitä, että miten sulautuva oppiminen siirtyisi nykyiseen opetusjärjestelmään monimuotoisen oppimisen sijaan.
Eli lähdetään liikkelle turhien koulutusjorinoiden sijaan perusasioista eli siitä, että maailma on muuttunut. Eli tärkeää ei ole enään ulkoa opittu tieto vaan laajat taidot.
Kari…
Yksi oppimisen perustaidoista on metakognition taito eli ymmärrys siitä miten opimme. Omien taitojen ja strategioiden ymmärtäminen on tärkeää oppimisessa. Eli oppimista pitää osata tehdä itsenäisesti ja myös ajattelemista pitää tehdä itse tehdä.
Kari, hyvä yhteenveto.
Koulujoriste on tosiaan juuri sitä tahnaa, jota kuvasit: se on yksisuuntaista tiedon kaatamista päähän. Päntätään tietoja, eikä opetella oppimaan.
Luin muutama viikko sitten rohkaisevan esimerkin uudenlaisesta matematiikan opetuksesta, jota oli kokeiltu Turun Normaalikoulussa. (Valitettavasti juttu oli paperilehdessä, joten en voi linkittää.) Matematiikan opettaja Jooseppi Järvinen totesi, että siinä on jotain nurinkurista, että koulussa tankataan matematiikan teoriaa samassa tahdissa, ja oppilaat laskevat tehtäviä yksin kotona. Opettaja päätti kääntää asetelman niin päin, että uuden asian teoria opiskellaan omaan tahtiin kotona kirjasta tai opetusvideoista. Koulussa lasketaan tehtäviä yhdessä sellaisen kaverin kanssa, joka on päässyt yhtä pitkälle.
Oppilaat tarkistavat tehtävät itse vastauskirjasta. Vääriä vastauksia ei pyyhitä pois, vaan punakynällä merkitään, missä meni pieleen – jotta virheestä voi oppia myöhemmin. Kokeen saa tehdä sitten, kun on omasta mielestään valmis, mutta viimeistään opettajan ilmoittamaan deadline-päivään mennessä.
Ilmeisesti uudessa systeemissä on aluksi ollut paljon valmistelutyötä, mutta sen jälkeen oppituntien pitäminen ei vaadi niin paljon valmistelua kuin perinteiset kalvosulkeiset. Opettaja kiertelee luokassa ja vastaa oppilaiden kysymyksiin, jos vieruskaverikaan ei osaa auttaa. Oppimistulokset ovat kuulemma huikeita, kun oppilaat saavat edetä itselleen sopivassa tahdissa.
Lauri Järvilehto kertoo tuosta ns. flipped classroom ( http://www.knewton.com/flipped-classroom/ ) käsitteestä omassa blogissaan ja viittaa Khanin tutkimuksiin. ( http://ajattelunammattilainen.fi/2012/04/11/oppimisen-vallankumous/ )
Eli käsittääkseni mallissa opettaja tukee oppimista ja oppilaat opiskelevat omaan tahtiinsa. Eli opettaja antaa suuntaviivat ja niiden perusteella edetään. Seuraavassa Annen kommentissa viitataan samaan asiaan mutta tuolta opiskeluputken yläpäästä. Eli annetaan viitekehys, jonka sisälle opittava aine istuu. Eli tehdään omaehtoista työtä teorian ja käytännön oppimiseksi.
Eli käytännössä valmiiksi pureskellun materiaalin sijaan tuetaan sitä, että opiskelija opettelee asian itsenäisesti. Eli opettaja ei luennoi vaan ohjaa.
Kari…
Oijoi, kuulostaa mahtavalta. Tällaisia opettajia tarvitaan ehdottomasti enemmän.
Muutos on jo tulossa tai siis se on jo täällä. Se lähtee ylhäältä. Ei valtarakenteen yläpäästä, vaan koulutusputken yläpäästä.
Suoritin ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon viime talvena. Kun hain kouluun, minua kauhistuttivat tentteihin pänttäämiset. Ilokseni havaitsin, että tenttejä ei juuri ollut. Käytimme menetelmää nimeltä Probem Based Learning (PBL), jossa opettaja antaa alkutilanteen ja suuntaviivat ja sen jälkeen kaikki tehdään itse. Opiskelu koostui isosta läjästä kirjoituksia jotka tehtiin ryhmässä ja yksin. Ryhmätöiden arvostelun osana oli vertaisarviointi. Osa ryhmätöistä tehtiin (harmittavaa kyllä ilmaistöinä) työelämälle, mutta ainakin kyseinen työelämä oli osa koulua, eikä joku yritys oy. Niistä sai myös todistuksen, että ”Anne on osallistunut projektisuunnitelman tekemiseen…”
Tässä oppimistyylissä huomioitiin se, että kaikki opiskelijat olivat tai olivat olleet työelämässä vähintään 3 vuotta. Se näkyi. Tätä samaa tyyliä ollaan kuitenkin ko. koulussa ottamassa käyttöön myös perus-AMK-tutkinnoissa. Oletettavasti joitain säätöjä pitää tehdä, koska käsittääkseni suoraan lukiosta tai ammattikoulusta tulleella ei ole samanlaisia valmiuksia hakea tietoa ja tehdä päätelmiä, kuin vähän vanhemmalla ja kokeneemmalla.
Oli meillä luentojakin, mutta ne olivat lähinnä keskustelutilaisuuksia.
Kasvatussosiologian puolella muuten nähdään, että esimerkiksi 70-luvun peruskoulun opetussuunnitelman ja jopa 50-luvun kansakoulun arvot ovat lähellä sitä, mitä nyt peräänkuulutetaan. Jollain tapaa siis ollaan hylätty matkan varrella hyvä ideologia siihen pyrkimisen sijaan. En siis sanoisi, että koulutusjärjestelmän murros on nyt käsillä, koko systeemi on lopulta aika jähmeä muuttumaan ainakaan nykyisillä muutoskeinoilla. Esimerkiksi ylioppilaskokeesta voidaan tehdä sähköinen aika tiukallakin aikataululla, mutta asian valmistelu ei välttämättä keskity siihen miten tai miksi opetetaan, vaan millä opetataan.
Itseäni opettajaopiskelijana ärsyttää aivan valtavasti se, kuinka hitaasti opettajankoulutus reagoi muutoksiin. Nyt siellä hiihdetään pahasti perässä ja reagoidaan viiveellän ”kentän” vaatimuksiin, vaikka mun mielestä akateemisen tutkimusperustaisen opettajakoulutuksen pitäisi olla koulutuksen kehittämisen etulinjassa. Niin ei kuitenkaan yksittäisiä kursseja ja toimijoita lukuun ottamatta ole. Koulun lisäksi haluaisin siis rakentaa opettajankoulutuksen uudestaan ja valitsisin sinne painavia asioita päättämään mm. Kirsti Longan (kasvatuspsykologia) ja Esa-Matti Järvisen (teknologiakasvatus) tapaisia innostavia pedagogeja ja tutkitun tiedon osaajia. Saattaisin myös antaa päätöksenteossa suunvuoron Martti Hellströmin kaltaiselle luovuuden ihannoijalle. Haluaisin opiskeluun enemmän oppimaan oppimista, ilmiölähtöisyyttä ja luovuutta.
Peruskoulusysteemimme on sikäli varsin mätä, että noin neljännes oppilaista saa erityisopetusta. Millainen systeemi leimaa noin 25 % jäsenistään epäkelvoksi? Ei ainakaan toimiva. Luultavasti noiden ”erityistapausten” huomioiminen opetusta kehittämällä hyödyttäisi aivan kaikkia oppilaita ja pidemmällä tähtäimellä vähentäisi koulutuksen kustannuksia.
En haluaisi kuitenkaan kouluun takaisin erillisiä tasoryhmiä tai valintakokeita. Kaikille yhteinen, ilmainen ja tasa-arvoinen koulutus on arvo, josta täytyy pitää kiinni. Se on nähdäkseni ainoa tapa, jolla sosioekonomisen taustan vaikutusta lapsen tulevaisuuteen voidaan tasoittaa.