Eräällä partioleirillä kaverini käveli vastaan inhon ilme kasvoillaan. Hän haisteli käsiään ja nyrpisti nenäänsä. Minä tietenkin kysyin, että haisevatko hänen näppinsä jotenkin pahoilta.
Kaveri törkkäsi kätensä nenäni alle: ”No haista ite!”
No ne haisivat tosi pahalta. Mutta mikä se haju oli? Kaverini katsoi minua äimistyneenä:
Etkö sä tunnista kalan hajua?! Mä perkasin juuri kaksi haukea!
Minä en tosiaan tunnistanut. Unohdin myöhemmin koko episodin.
Viime syksynä tein kasvosokeuden myötä afantasia-testin. Se selitti, mistä kasvosokeuteni johtuu. Minulla ei nimittäin ole visuaalista muistia. Aina kun joku teettää rentoutusharjoitusta ”kuvittele eteesi vehreä nurmi”, minä näen vain mustaa ja yleensä nukahdan kesken harjoituksen.
Reippaana tyttönä keksin tänä keväänä yhdistää haukihavaintoni ja afantasia-tulokseni: muistanko ylipäätään yhtään mitään aistinvaraista tietoa?
Mietin kokemuksiani ja tajusin, etten todellakaan muista tai muistan tosi huonosti. Tämä selittää hiton monta muutakin asiaa kuin sen kasvosokeuden:
- En osaa laulaa, koska en muista, miltä minkäkin nuotin pitää kuulostaa.
- En lapsena tunnistanut ihmisten ääniä lankapuhelimessa. (Onneksi nykyään on henkilökohtaiset kännykät.) En vieläkään tunnista laulajia radiosta.
- Opettelin meikkaamaan vasta kolmekymppisenä, koska en muistanut, miltä ”kaunis” tai ”laitettu” ihminen näyttää. En siis osannut vertailla itseäni tai muitakaan meikin kanssa tai ilman. Muutos tapahtui vasta, kun näin itsestäni otettuja promokuvia rinnakkain, meikin kanssa ja ilman.
- En huomaa, jos kaveri on lihonut tai laihtunut tai hankkinut silmälasit. Hahmotan ihmiset piirrelistan perusteella. Esimerkiksi Janne on minulle kaava [ruskea tukka + parta + hartiat + tietynlainen ystäväkatse silmissä]. Huvittavaa on, että kaava kasvoi noilla hartioilla, kun Janne alkoi käydä salilla: ulkomuotoon tuli vähitellen yksi piirre lisää. Jos Janne värjäisi hiuksensa tai ajaisi partansa, kaavani menisi pieleen, enkä tunnistaisi häntä. Sen sijaan silmälasit eivät vaikuttaisi, koska ne tai niiden puute ei kuulu muistikaavaani.
- Jos tulen kotiin ja joku on laittanut ruokaa, tunnistan, että haju on hyvä. En erota, onko uunissa kalaa vai lihaa.
- Kaverini kertoi, että hän rakastaa vaniljan tuoksua hajuvedessä. Minä en edes tiedä, mikä hajuvesi tuoksuu vaniljalta ja mikä ei.
- Olen viininmaistelussa aika tarkka-aistinen, mutta kaikki oppiminen nollautuu maistelukertojen välissä. Joudun joka kerta opettelemaan uusiksi, mikä olikaan mustaherukan aromi tai miltä tuntui tanniini.
- En ole koskaan tajunnut, miksi kirjoissa kuvataan pitkään maisemia tai ihmisten ulkonäköä. Ne eivät oikein merkitse minulle mitään, enkä osaa kuvitella niitä. Sen sijaan dialogi ja tapahtumat ovat tärkeämpiä.
- Ja nyt se absurdein tunnustus: minulla oli yhdessä vaiheessa elämääni tosi epäaktiivinen seksielämä, koska en koskaan muistanut jälkikäteen, miltä orgasmi tuntuu. Sen vuoksi en erityisesti hakeutunut seksiin. Joka kerta sitten yllätyin, että perhana kun on kivaa. Nyt olen onneksi jo pitkän aikaa tehnyt aloitteet tietoisesti, koska tiedän sen tuntuvan hyvältä – vaikken vieläkään muista sen tuntuvan hyvältä.
Aiemmin luulin, että kaikki muutkin kokevat maailman samoin. Vasta viime vuosien aikana olen tajunnut olleeni väärässä. Olen ilmeisesti ihan pirun vinksahtanut tässä suhteessa.
Toki tällä aistimuistittomuudella on etunsa:
- Minuun ei kovin hyvin pysty tekemään vaikutusta upealla ulkonäöllä, sillä unohdan ulkonäön myöhemmin.
- Tunnistan helkutin hyvin ilmeitä, jopa mikroilmeitä. Tämä johtuu siitä, että koska en tunnista kasvoja, joudun päättelemään ihmisen ilmeestä, tunteeko hän minut ja odottaako hän minun tuntevan hänet.
- Muistan tosi hyvin tunnetilat, joten minun on helppo eläytyä toisten tunteisiin.
- Muistan valtavan määrän tarinoita, vaikken muista, keneltä olen ne kuullut.
- En pelkää kipua, koska en muista sitä. (Tämän varomattomuuteni vuoksi saan toki aika paljon mustelmia.)
- Minulla on myönteinen kehokuva, koska en muista ulkoa, miltä peilikuvani näyttää. En tajua hävetä mitään kohtaa itsessäni.
- Osaan elää hetkessä, koska en muista, mitä ihmeen pohdittavaa olisi menneessä. Tämä taas heijastuu läsnäolooni esiintymistilanteissa.
- En muista mitään näkemiäni painajaisia.
- Osaan piirtää mallista tosi hyvin, koska aistimuistini ei kerro, miltä jonkin ”pitäisi” näyttää. Kopioin vain sen, minkä näen. Osaan siis piirtää mallista ihmisen, joka istuu lattialla jalat suorana minua kohti, vaikka useimpien on vaikea piirtää syvyyslyhennystä.
Minkä takia kirjoitan tätä postausta? No siksi, että tästä aistimuistittomuudesta olisi kiva saada tietoa enemmän. Onko ilmiötä tutkittu? Mistä se johtuu? Missä iässä muut ovat havainneet saman? Miten muut ovat taklanneet näitä mutkia? Ja kai nyt prkl on joku toinenkin, joka kokee maailman näin?
PS. Tiedän prikulleen, että tuo orgasmimaininta voi aktivoida vääränlaisia kommentteja. Ne eivät tule pääsemään läpi blogiin. Käytin orgasmia esimerkkinä siksi, että se konkretisoi joka ikiselle aistimuistini huonouden: edes voimakas aistielämys ei jätä muistijälkeä. Tämän postauksen aiheena ei ole kenenkään seksielämä, vaan aistimuistittomuus ilmiönä.
Edit 10.5.2017 klo 14.03: Lisään listoihin esimerkkejä sitä mukaa kun niitä tulee mieleen. En jätä jokaisesta edit-merkintää.
Edit 22.9.2017 klo 13.05: Muutettu aphantasia muotoon afantasia. Termi ei ole vielä vakiintunut, mutta on loogisempaa kirjoittaa sana f-kirjaimella.
Oletko miettinyt tilannetta (tai kenties joskus ollut tilanteessa), jossa joudut todistajaksi. Siis esimerkiksi kuvailemaan poliisille kioskiryöstäjän. Miten toimisit siinä tilanteessa? Mitä sinulle jää mieleen?
Hyvä kysymys! Mä olen miettinyt tätä itsekin.
Mulle jää mieleen helposti mittasuhteet, faktat ja spatiaalisuus. Mä siis pystyn sanomaan, onko ryöstäjä pitempi vai lyhyempi kuin mä, ja onko hän tulkintani mukaan mies vai nainen.
Lisäksi jos huomaisin seuraavani ryöstöä ja tietäisin, että mun on pakko muistaa kyseinen tyyppi, mä listaisin päähäni faktoja: punainen pipo, ontuu vasenta jalkaa, tumma farkkutakki. (Näitäkään en siis pysty palauttamaan mieleeni kuvana, mutta mä ajattelisin sitä faktalistana. Vähän niin kuin sitä, että Kekkosen jälkeen tuli Koivisto, ja Koiviston jälkeen Ahtisaari.)
Kasvoja en pystyisi kuvailemaan, ellei ole jotain tosi merkittävää kuten iso punainen nenä tjsp.
Todella hassua miten kaikin eri tavoin ihmiset voivatkaan olla erilaisia. Luonto on vaan päättänyt että joo, sulle ei nyt anneta aistimuistia lainkaan, sait jo mahtavan huumorintajun ja terävän pään, kaikki slotit on nyt täynnä.
Pientähän tässä omat vajaavaisuudet on. Vaikkapa sosiaaliset suhteet. Esimerkkinä se että jos tyttöporukka jää juttelemaan kadulle, muodostetaan jatkuvasti liikkuva piiri. Siinä sitä sitten kaikki tepsuttelee ja pyörii ympyrää kuulumisia vaihtaessaan. Ihan eri asia jos vaikka pariskuntana tapaa toisen pariskunnan jossa tasapuolinen edustus kumpaakin sukupuolta. Miesteen paikallaan seisominen rauhottaa naisetkin. (Tai sen toisen koska itse en harrasta parveilupyörintää.)
En koskaan suostunut nuorena tajuamaan sitä että miksi pitää tepsuttaa piirissä. Jos kerran on pysähdytty juttelemaan niin hyvät paikat valkataan ja niissä pysytään ellei sitten synny tarvetta väistää muita. Eihän tässä nyt saakeli sentään mitään kylmässä värjötteleviä pingviinejä olla! https://youtu.be/OL7O5O7U4Gs?t=2m21s
En kyllä tiedä miten tuo oma kommenttini liittyi hauen hajuun mutta kääritään tää pakettiin vaikka toteamalla että kiitos jälleen kerran hyvästä postauksesta!
Hahahaa, kiitos hauskasta kommentista!
Mäkään en muuten osaa askeltaa, jos ryhmä seisoo puhumassa. Toki sitten jos kyseessä on kävelykokous, niin kyllä mä mukana tulen.
Mielenkiintoista. Kasvosokeana allekirjoitan kuitenkin vain osan listastasi (yllättävän ison osan kuitenkin). Väitän tunnistavani hajut ja muistan miltä orgasmi tuntuu. Samaten kivun tunteen muistan erinomaisesti. Laulamaan olen opetellut vasta aikuisena. Mutta uskon, että kyseessä on enemmän ”mallista laulaminen” kuin luontainen tieto siitä, miltä nuotin pitäisi kuulostaa. Viininmaistelu kuulostaa tutulta, samaten kuin oma kehonkuva, meikkaus ja mallista piirtäminen.
Tässä muutama puute, mitä itse olen listannut ajatellen niiden liittyvän jotenkin kasvomuistiin:
– Ihmisten vartalotyyppien, hiusten värin ym. muistamattomuus. Mun on hirveän vaikea sanoa, oliko joku lihava tai laiha tai onko ystäväni käynyt kampaajalla (vaikka muutos olisi radikaalikin). Mutta muistan kyllä, miltä hän haisi. Tämä on jännä, koska luulisi, että kasvosokea erityisesti kiinnittäisi huomiota vaikka hiustenväriin tai pituuteen, mutta minä en vain pysty.
– Karttasokeus. Kuljen työkseni vieraiden ihmisten kodeissa. Sen lisäksi, että joudun navigoimaan paikalle, joudun lähes poikkeuksetta laittamaan navigaattorin päälle myös poislähtiessä. Ja seuraavan kerran samaan paikkaan mentäessä. Ja pois lähtiessä. Paikasta riippuen saatan tarvita viisikin kertaa navigaattoria, ennen kuin osaan perille ilman. Tämä ilmenee myös siten, että unohdan autuaasti aina uudelleen ja uudelleen, mitä tietä pitkin pääsen Tapiolaan ja mistä Espoon Keskukseen. Muistan hyvin kadunnimet, mutta en vain muista missä ne sijaitsevat.
– Äänet. Mies bongaa julkkiksia mainosääninä. En IKINÄ tunnista yhtäkään.
– Unohdan todella nopeasti leffojen ja kirjojen juonet. Voin siis vuoden välein katsoa saman leffan uudestaan. Tiedän joistain yksittäisistä kohtauksista, että olen nähnyt kyseisen leffan, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. (Poislukien jotkut todella vaikuttavat kokemukset tai poikkeuksellisen hyvä juonen asettelu tms.)
Aika paljon yhteneväisyyksiä siis!
Mä muistan tosi helposti leffojen ja kirjojen juonet ja tarinat. Siksi mä en juuri koskaan katso samaa leffaa kahdesti, koska muistan tapahtumat.
Mä pystyn myös helposti kääntämään karttaa päässäni kolmiulotteisesti, jos se on mun edessäni. Mä osaan lukea karttaa tosi hyvin, ja muistan aina kulkemani reitit, koska ne ovat spatiaalisia. Tietenkään mä en muista, miltä reitit *näyttävät*, mutta mä muistan mittasuhteet.
Mutta ääniä ja vartalotyyppejä mäkään en muista. Mä en myöskään huomaa, jos kaveri on laihtunut. Sen sijaan tukkatyylin muutoksen yleensä tajuan, varsinkin jos olen tottunut tunnistamaan kaverin hänen tukastaan.
Kyllä, yhteneväisyyksiä, mutta myös eroavaisuuksia.
Minäkin osaan lukea karttaa hyvin ja olen hyvä hahmottamaan kolmiulotteisia muotoja. En vain käsitä, mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun liikun jossain. Miksi nuo taidot eivät siirry sinne?!
Muistin vielä yhden, jonka yhdistän tähän kasvosokeuteen ja sitä ympäröiviin asioihin:
Minun englannin kielen taitoni on hyvä, pärjään sillä hyvin livenä sekä puhuen, että ymmärtäen. Mutta yllätyin huomatessani, että 10-vuotias tyttäreni laulaa sujuvasti englanninkielisiä biisejä heittämällä paremmin kuin minä. Usein saan ahaa-elämyksiä tytärtäni kuunnellessa: ”Ai, tuostako tämä laulu kertoo?!” En meinannut edes uskoa tätä, vaan tivasin tyttäreltäni, onko hän lukenut sanoja jostain, vai miten hän osaa sanat noin hyvin. Tytär katsoi minua kuin tyhmää ja kysyi oikein kovaan ja selkeään ääneen: Öö, äiti, kuuletko sä ihan hyvin? No, jos kerran kuulet, niin miten sä et kuule, mitä se laulaa?
Eli siis tiivistettynä: Minun on älyttömän vaikea ymmärtää tai hahmottaa muun kielisten laulujen sanoja, jos en pääse lukemaan niitä jostain. Aika usein siis saan itseni kiinni laulamasta ”skädäm bädämiä” sujuvasti koko biisin läpi. Puheen suhteen on helpompaa, joten voisin päätellä, että syy saattaa olla sävelten ja laulun yhdistelmästä. Liian monta virikettä samaan aikaan ja aivoissa palaa vain yksi valo kerrallaan tai jotain…
Hahahaa, mulla on sama vieraitten kielten kanssa: mä luen paremmin kuin kuuntelen. Varsinkin laulettu englanti on vaikeaa, koska sanat korostuvat ja painottuvat eri tavalla, ja se perhanan musiikki häiritsee.
Tähän varmaan liittyy se, että puhe ja laulu sijaitsevat eri osissa aivoja. Esim jotkut afasiansa takia puhekyvyttömät onnistuvat laulamaan tuttuja sävelmiä täysin.
Aivojen oikealla puolella kun sijaitsee musiikki – ja puheen melodia. Puhe taas vasemmalla puolella. Eli jos vaikkapa aivotapahtuma vaurioittaa just vasemmalla puolella olevaa puheen aluetta, niin puhekykyyn tulee damagea, mutta laulaminen voi onnistua edelleen ihan täysin!
Satu, kasvosokeus voi muuten kai johtua monesta eri syystä. Mun siskokin on kasvosokea, mutta hänellä taas ei ole aphantasiaa. Hassuja cocktaileja kyllä.
Itse sain tuosta testistä 20/40 eli ei ihan kohallaan. Muistan kyllä kasvot, mutta mulla on vaikeuksia saada mitään kuvaa vakaaksi ajatuksissani. Kaikki hyppii koko ajan, siksi maantieto on tuskaa kun maat eivät pysy paikallaan. Visuaalinen hahmottaminen on ihan sammakon tasoa ja usein asiat pitää piirtää että konkretia selkenee.
Itsellä geneettinen dopamiininsäätelyhäiriö. Dyskalkulia selkeästi mukana, matematiikka ihan randomia. Vasen ja oikea jatkuvasti sekaisin. Analoginen kello välillä mahdoton kuvitella. Muistan kuitenkin kasvot aina jos olen tavannut, mutta en osaa kuvitella niitä.
Mielenkiintoista! Mä taas olen tosi matemaattinen, mutta oikea ja vasen menevät mullakin sekaisin.
Joo, jännää kyllä nää kognitiiviset variaatiot! Luin hiljattain tän kertomuksen samaan ilmiöön havahtumisesta, on tosi hyvä: https://www.facebook.com/notes/blake-ross/aphantasia-how-it-feels-to-be-blind-in-your-mind/10156834777480504/
Joo, tuon kirjoittaja on tosiaan havahtunut kerralla, ja se on mahtanut olla aikamoinen järkytys. Mulla eteneminen tapahtui onneksi vaiheittain: ensin sen kasvosokeuden tajuaminen, sitten aphantasia ja sitten loppu aistimuistamattomuus.
Tämäkin postaus muistuttaa siitä kun toimii PJ partiossa ja töissä ihmisten kanssa. Kaikki eivät toimi samanlailla. Se mikä toimii toiselle ei avaudu toiselle yhtään. Pitää muistaa kohdella ihmistä yksilönä ei massana. Kiitos
Kiitokset! Tämän kun osaisi ottaa huomioon aina ja kaikkialla, niin olisi kyllä loistavaa.
Mielenkiintoista! Minulla on varmaan ainakin keskimääräistä huonompi visuaalinen muisti, kun sain testistä 15/40. Kasvoja en tahdo muistaa ennenkuin olen nähnyt monta kertaa, jos ei ole joku tietty erittäin huomattava piirre tai jos en pysty yhdistämään ihmistä esimerkiksi johonkin paikkaan. Pystyn kyllä näkemään jonkinlaisia ”kuvia”, mutta ne ovat enemmänkin välähdyksiä. Esimerkiksi kasvoja en oikein pysty kuvailemaan, koska en ”näe” niitä tarpeeksi kauan. Huomaan kyllä yleensä tutuista kasvoista, että jokin on muuttunut, kun ne eivätkään vastaa muistikuvaa, mutta en välttämättä pysty paikallistamaan, että mikä.
Jos yritän ”katsoa” vaikka kuvaa työhuoneesta, en voi varsinaisesti sano näkeväni kuvaa vaan enemmänkin spatiaalisen tilan, jossa on objekteja, joita voin tavallaan osoittaa ”taskulampulla” ja keskittyä siihen, mitä tietyssä kohdassa on. Voin ”katsoa” tiettyä kohtaa pöydällä ja todeta, että tässä on nitoja, ja voin ehkä kuvitella, miltä nitoja näyttää, mutta en pysty pitämään mielessäni mitään varsinaista kuvaa siitä.
Pystyn kuitenkin varsin hyvin muistamaan erilaisia nippelifaktoja ja esimerkiksi mitä on missäkin paikassa. Jos vaikka yritän muistella yhden laatikon sisältöä, voin kuvitella mielessäni, että laatikko näyttää tämän kokoiselta, kun se on auki (mutta en muista, minkä värinen pohja siinä on). Voin kuvitella, että vasemmassa laidassa on neljä purkkia, joissa on sinistä ylhäällä ja valkoista alhalla. Voin myös kuvitella, missä asennossa viimeksi näin laatikot. Vieressä on keltaisia laatikoita. Reunalla on valkoisia laatikoita, joissa on tietyn sävyistä punaista ylhäällä ja alhaalla. Kaikesta tästä ei kuitenkaan muodostu varsinaista kuvaa siinä mielessä kuin esimerkiksi valokuva käsitetään, vaan se on vain jonkinlainen konstruktio laatikosta ja sen sisällöstä mielessäni.
Voisin ehkä sanoa, että muistan asiat parhaiten suhteessa toisiin asioihin. Matematiikassa olin aina kohtuullisen hyvä, koska numerot ovat aina suhteessa toisiin numeroihin sekä todellisuuteen ja niiden ymmärtäminen ei ole vaikeaa. Vieraiden kielten sanojen oppiminen oli alussa äärimmäisen vaikeaa, koska ne olivat vain kirjaimia rivissä, mutta eivät tuntuneet liittyvän mitenkään mihinkään. Uusien ihmisten nimiä en myöskään tahdo muistaa, jos nimi ei liity johonkin asiaan. Huono nimimuisti on tietysti ihan voittajakombinaatio huonon kasvomuistin kanssa varsinkin kun olen ammatissa, jossa tapaan jatkuvasti uusia ihmisiä…
Kuulostaa tutulta! Mäkin muistan asioita suhteessa toisiinsa. Mä esimerkiksi olen aika hyvä muistipelissä, kun muistan, että ”se ruusunkuva oli kolme pykälää ylös kananpojasta, jonka vieressä taas oli norsu”. En muista, miltä ruusu, kananpoika ja norsu näyttivät, mutta muistan niiden sijainnin.
Itselläni ei ole nimimuistia. Vaimoa kutsutaan välillä veljeni nimellä, lapset ja lemmikit saavat myös satunnaisesti toistensa nimiä. Vihaan tutustumisleikkejä, etenkin niitä joissa pitää hyvin nopeasti ja paineen alla nimetä joku henkilö joukosta. Kasvojen kanssa voin samaistua, sillä migreenikohtauksen aikana en tunnista ihmisiä kasvoista.
Millaista on sitten se mieleen palauttaminen? Aiemmin mainittiin että mitä jos poliisi kysyy tuntomerkkejä. Muisti on ihmeellinen, sillä se korvaa oikean mielikuvalla. Ja se mielikuva voi poiketa paljonkin todellisuudesta ja siihen voi kysymyksen muodolla vaikuttaa.
Teininä uusi tyttöystävä lähti viikon lomamatkalle. Kun näimme uudestaan, ei hän näyttänyt samalta kuin muistin. Mielikuva oli elänyt viikon aikana ja samaa sanoi tyttö minusta.
Jos sulla on huono nimimuisti, koskeeko se vain nimiä? Muistatko sä termejä, vai menevätkö vaikka osmoosi ja osteoporoosi sekaisin? Tai unohdatko, kirjoitetaanko agressiivinen vai aggressiivinen?
Se koskee vain erisnimiä, sanoja sotken ja unohtelen normaalissa määrin. Muistiinpainamiskyky on yksi vahvoista puolistani, eikä historian henkilöt ole niin vaikeita, koska ne ovat kontekstissa. Sama alkutavu sotkee erityisen paljon. En ole suvun ainut, siitäköhän syystä suvussa annetaan lapsille kuvaavia lempinimiä ominaisuuksien mukaan.
Hei, tosi mielenkiintoista! Minä muistan kyllä kasvot, mutta nimien yhdistäminen niihin on hankalampaa – ellei nimi oli erikoinen tai assosioitavissa helposti johonkin tuttuun, en muista sitä vaikka toistaisin sen ääneen tms. (kuten usein neuvotaan tekemään muistamisen helpottamiseksi). Tosi noloa etenkin koulutuksissa, seminaareissa yms., toistuvasti samalla osallistujajoukolla pidettävissä tilaisuuksissa (jos ei ole nimilappuja). Karttasokeuden kyllä tunnistan – oikein hyvä esittely siitä tuossa ylhäällä! Ex-mieheni esimerkiksi ei voinut ymmärtää, miksi en muista reittiä Toijalasta Valkeakoskelle ja takaisin, vaikka kuljimme sinne vähintään kerran viikossa! Sinne tosin pääsi useata eri reittiä… ;-D Ja nykyisessä kotikaupungissani saatan eksyä vieläkin, vaikka olen asunut täällä jo yli 10 vuotta. Navigaattori on loistava keksintö!
Jos yhtään lohduttaa, niin tuo on se vastaus, jonka kasvosokea kuulee 99 kertaa sadasta, kun kertoo vaivastaan jollekin. Eli erittäin moni suomalainen kokee muistavansa nimet erityisen huonosti. Jonkun artikkelin luin tästä joskus, joka väitti, että kyseessä on isolta osin kulttuurillinen asia. Juuri tuo ääneen toistaminen puuttuu ja tietoinen assosiointi, jota ilmeisesti muissa kulttuureissa tehdään enemmän ja luonnostaan. Mutta en toki väitä, etteikö tuo nimimuistin puute voisi joillakin olla todellakin vakava ja haittaava asia. Mutta yhden henkilön empiirisen tutkimukseni mukaan kyseessä on hyvin yleinen vaiva. Seuraavan kerran, kun panikoit siitä, ettet muista jonkun nimeä, niin voit aina lohduttautua sillä, että hänkään ei todennäköisesti muista sinun nimeäsi. 😀
Hahahaa, mä olen törmännyt samaan: jos kasvosokeita on 2 %, niin nimisokeita on sen 98 %. Se on aika lohduttavaa.
Katleena, jäin miettimään sitä, miten merkityksettömiä kirjojen tapahtumapaikkojen kuvailut sinulle ovat. Itse hidastan aina lukemistani niiden kohdalla, jotta ehdin ”nähdä” sen kaiken kirjassa kuvatun mahdollisimman tarkasti. En ole aiemmin miettinyt, sotkenko mukaan myös muita aisteja, mutta lapseni ainakin tekee niin. Esim. ensimmäinen Harry Potter jäi häneltä kesken pitkäksi aikaa, kun siinä oli se kirkuva kirja. Ilmeisesti hänen on mahdotonta lukea kirjaa kuvittelematta ääntä, joka on liian kauhea mielen korvin kuultavaksi. Hänen maailmassaan myös kouluaineilla on maku. Siitä tuskin on sen enempää haittaa kuin hyötyä niin kauan kuin maut eivät ole liian vastenmielisiä.
Aa, lapsellasi on synestesia: siinä aistien tuottama aineisto sekoittuu niin, että sanoilla tuntuu olevan maut tai värit. Synestesia voi muuten auttaa asioiden muistamista. Tästä oli hyvä artikkeli Hesarin Kuukausiliitteessä viime vuonna: http://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000002913864.html
Hassua tässä on, että mullakin olisi todnäk synestesia, mutta aphantasia peittää sen alleen. Mulle K=5=sininen, A=4=punainen, O=0=keltainen, I=1=valkoinen, M=N=3=ruskea jne. Nämä eivät kuitenkaan sekoitu mulla, koska en muista värejä enkä näe niitä mielessäni. Ongelma tulee esiin satunnaisissa koneen arpomissa salasanoissa, joita mun on vaikea muistaa, koska tietyt numerot korvautuvat mun päässä kirjaimilla ja vice versa. Lisäksi mä huomaan synestesian joissain pulmatehtävissä, joissa pitää etsiä numeroille vastineet. Silloin mä joudun luopumaan mun päänsisäisistä vastineista, ja sen mä teen tietoisesti.
Joo, synestesiaapa hyvinkin. Tässä tapauksessa tosin niin, että se visuaalinen komponentti tuntuu puuttuvan, eli sanat tai kirjaimet eivät ole mitenkään värillisiä. Tuoksut, tuntoaistimukset ja äänet sen sijaan yhdistyvät abstraktimpiin asioihin.
Eli kaikilla meillä on piuhat eri tavoin ristissä. Tämä kannattaisi erityisesti opetustyössä olevien muistaa ja yrittää hyödyntää mahdollisuuksien mukaan.
Joo, se on helkutin totta: jos opettaja tai kouluttaja unohtaa nämä meidän oudot piuhoituksemme, hän helposti olettaa, että kaikki oppivat samalla tavalla. Ja silloin mennään pahasti metsään.
Huisin jännää, vau! 🙂 Ihmeellisiä kaikki nämä aistimaailman erot ja yllättävät kombinaatiot: aphantasia, synestesia, tarkkaavuus”häiriöt”, erityisherkkyys, mitä näitä nyt on… Kun on koko elämänsä ajan kuvitellut, että kanssaihmisten kokemusmaailma on (persoonallisuus- ja lahjakkuuseroja lukuunottamatta) jokseenkin samanlainen kuin itsellä, niin se oivallusten sarja on tottavie tajunnanräjäyttävä, kun tajuaa vihdoin todellisuuden. Vertaiset tuntuvat heti läheisiltä, vähän kuin ulkomailla asuessa toiset suomalaiset tai ruman ankanpoikasen stoorissa toiset joutsenet. <3
Kun nuo aistioivallukset yhdistää kertyvään tietoon ihmislajin ajatusvääristymistä, niin joutuu luopumaan monista aika isoista uskomuksista. Hurjaa, että lajiominaisuudet ja neurologinen "rotu" vaikuttavat ihmisiin ihan yhtä paljon kuin vaikka erilaisiin koiriin, jotka on jalostettu erityyppisiin tehtäviin. Nykyaikaisen eläinkouluttamisen guru Tuire Kaimiohan aina korostaa tätä laji-rotu-yksilö-lähestymistapaa omassa työssään eri eläinten kanssa.
Jos jatkaa ajatusta vieläkin pidemmälle, niin koko yksilön kokemusmaailmahan muodostuu itse asiassa omassa kropassa. Kroppa reagoi ympäröivään maailmaan aika refleksinomaisesti: vapauttaa stressihormoneja tai mielihyvähormoneja, ja suoltaa jatkuvasti ajatuksia aivojen assosiaatiogeneraattorista. Nämä sitten ruokkivat toisiaan ja luovat tunteita. Ja kaikki tunteet syntyvät tismalleen samalla kaavalla, siis 100 % kokemuksesta muodostuu omassa kropassa. Ulkopuolinen maailma ei suoraan aiheuta yhtäkään tunnetta, vaan jokainen yksilö reagoi aina oman kroppansa (tietoiseen tai tiedostamattomaan) tulkintaan. Ja mitä pakkomielteisempi tunne, sitä vahvempi osviitta elimistön ylikierroksista ja tulkinnan epäluotettavuudesta.
Valveillaolo ei taida oikeastaan erota nukkumisesta muuten kuin siinä, että valveilla on paremmat mahdollisuudet valita tietoisesti, suhtautuuko omaan kokemukseen totena vai ei. Vrt. selkouni: kun tarpeeksi harjoittelee, niin voi oppia tarkistamaan, mikä on totta ja mikä fantasiaa ja hallusinaatiota (luonnonlait vs. pelot ja toiveet). Mutta jatkuvastihan mieli onnistuu silti vedättämään jokaista fiksua ihmiseläintäkin, kun oma kokemus vaan tuntuu niiiiiin ainoalta mahdolliselta. Mieli pystyy tuottamaan tosi järisyttävät erikoistehosteet, justiinsa itselle räätälöidyt. 🙂
http://www.skepsis.fi/ihmeellinen/muuntuneet_tajunnantilat.html
http://www.skepsis.fi/ihmeellinen/selvauni.html
—
Ps. Mullakaan ei synny kuvia päässä kirjoja lukiessa, mutta kumma kyllä filmatisoinnit voivat silti mennä "oikein" tai "väärin" fiiliksen ja ominaispiirteiden suhteen: "Kappas, tuolla Poirotilla tosiaan on munanmuotoinen pää, ai ihmisellä voi oikeasti olla munanmuotoinen pää, onpas hupaisaa!" Myös numerot hypin yli aina kun mahdollista (enkä muista, pitikö treffata iltakahdeksalta vai klo 18, kun molemmissa on kasi), mutta ylppäreissä kirjoitin pitkästä matikasta M:n.
Kommenttini taisi jäädä vähän irralliseksi… liittyi siis lauseeseen ”aiemmin luulin, että kaikki muutkin kokevat maailman samoin”. Niin tuttua!
Itsellenikin on valjennut vasta ihan viime vuosina, miten hillittömässä kuplassa elän. Oma kroppahan on suorastaan valemedia: aistit etsivät tietoa sensaatiohakuisesti (hehe!), muisti tallentaa ihan mitä sattuu ja hormonidoupattu päätoimitus sepittää kaikki juttunsa näiden lähteiden pohjalta.
Ja minä senkun uskon.
Helkutin hyvä vertaus: ”Oma kroppa on valemedia”. Aion siteerata tätä vielä jossain.
Jei, kerro ihmeessä eteenpäin!
Mediakasvatus on kaikkien yhteinen asia. 🙂
Ihmisellä on erityisen tarkka kyky tunnistaa toisensa kasvonpiirteistä. Muistaakseni millään muulla eläinlajilla ei ole vastaavaa kykyä. Jokaisella lajilla lienee omat keinonsa erottaa yksilöt keskenään.
Ihminen muistaa tuttunsa kasvoista, vaikka ei olisi nähnyt häntä vuosikausiin. Lihominen, laihtuminen, tai vanhentuminen ei hämää tunnistamista.
Olen kuullut kasvosokeudesta aikaisemminkin, mutta aivan viime vuosiin luulin, että se voi syntyä vain aivovamman tuloksena. Muita kuuluisia kasvosokeita sinun lisäksesi on ainakin Kaari Utrio.
Joo, mulla on tosiaan tää ollut lapsesta asti. Kun olin kymmenvuotias, en tunnistanut omaa äitiäni, koska hän oli ottanut permanentin ja saanut silmälasit.
Myös prinsessa Viktorialla on muistaakseni kasvosokeus, joten hienoon seuraan olen päässyt. 🙂
Koskeekos tuo muuten liikeaistiakin? Pystytkö mielikuvaharjoittelemaan viikinkimiekkailua? o_
Ei mitään toivoa. 🙂 Mä olen aina ollut surkea oppimaan ulkoa tanssikoreografioita – mutta jos saan tanssia vapaasti, mä pysyn tosi hyvin rytmissä.
Sama juttu viikinkimiekkailun kanssa. Mielikuvaharjoittelu on mahdotonta, ja mä opin tosi hitaasti koreografioidun taistelun. Samoin mun on vaikea oppia lyöntejä, koska lihasmuisti on niin huono. Sen sijaan mä olen hyvä kilpimuurissa. Siinä tulevat komennot selkeinä, ja mun pitää vain totella ja olla tahdissa muiden kanssa.
Oho, aikamoista. Mutta ainakin sulla on selkeä syy oppimisen hitauteen – me tavalliset köntykset sekoillaan ihan muuten vaan. 🙂
Ai niin, saattaisit muuten löytää noihin kysymyksiin jotain vastauksia Charles Duhiggin kirjasta Tapojen voima, jos et ole sattunut lukemaan. Heti kirjan alussa selitetään, miten lähimuistinsa totaalisesti menettänyt ihminenkin voi pystyä oppimaan uusia rutiineja, vaikka oppimistilanteet nollautuvat samantien. Koukuttava opus kaikkiaan.
(Ja tämän mainoksen saa kaikin mokomin jättää julkaisematta, kunhan vinkkasin. 🙂 )
Aa, kiinnostava kirjavinkki!
Just eilen illalla kaveri kysyi, että miten ihmeessä mä muistan ja opin asioita, jos en kerran visuaalisesti. Mä kerroin, että muistan kasapäin tarinoita, mittasuhteita, numeroita, kirjaimia ja spatiaalisia suhteita. Mä siis muistan asioita varsin hyvin, mutta eri tavoin kuin muut: normaalit muistitekniikat eivät toimi muhun ollenkaan.
Hesari esitteli juuri äskettäin ”12 konkreettista muistisääntöä”: http://www.hs.fi/tiede/art-2000005212348.html Kaikki perustuvat visuaaliseen muistiin, eli olivat mulle täysin hyödyttömiä. 😀
Niin mielenkiintoista ja jännää ja hauskaa 😀
Mahtavaa, että kaikissa meissä on omat erikoispiirteensä –
muuten elämä olisikin kamalan tylsää!
Ooh, tämäpä yllätys, kiitos kertomisesta. Nimimuisti on itselläni aivan onneton. Toinen mikä itselläni aiheuttaa vaikeuksia on kasvomuisti ja joskus en tunnista että kyseessä on sama ihminen jos olen nähnyt valokuvan ja sitten ko. henkilön. Mutta saatan muistaa jonkun pikatuntemuksen/analyysin jonka olen toisesta tehnyt, jos olen päässyt juttusille asti. Matkalta saattaa muistaa miltä palmu tuntuu sormenpäissä tai lämmin hiekka rannalla, kun tietoisesti laittaa tuollaisen elämyksen muistiinsa tai ehkä vain kun tiedostaa hetken.
Itse olen huomannut, että mitään ei voi jättää pinta-ajattelulle, vaan pitää tilanteessa tietoisesti tiedostaa, että tässä on se, ja se, joka tekee sitä ja sitä.Tällöin kun muistaa tapahtuman, niin voi ”kiinnittää” ihmisen siihen, vaikka ei muistaisi nimeä, muistaa edes (mieli)kuvan henkilöstä. Vähän samanlaiseen muistitekniikkaan on ihan oma menetelmänsä, jota on kuvattu ”How to learn German vocabulary”-kirjassa. Tosin kirjat pysyy ylipäätään hyvin muistissa, parhaimmillaan yksi lukukerta riittää, mistä tietysti kouluaikoina apua. Mutta jos joku koulukaveri tulisi vastaan, niin jos ei olisi ollut parhaita ystäviäni, niin enpä tunnistaisi. Harmillista on jos saa tylyn maineen sen takia, kun ihan aidosti ei tunnista, no mutta mennyttä jo, ei saa takautuvasti korjattua…
20/40. Huono kasvo(ja muu)muisti selittänee miksi kiinnitän hirveästi huomiota yksityiskohtiin (liikkeet, ilmeet, eleet, jne). Itsehän pidän sitä vahvuutena, mutta muut lähinnä rasittavana.
Mielenkiintoista testissäoli, että kun jotain piti kuvitella mielessä, niin asia äkkiä vilahti mielessä, mutta katosi samoin tein. Jonkin kuvan sai muodostettua yhdistelemällä erilaisia yksityiskohtia eri kulmista. Vähän kuin aurallisessa migreenissä jossa katoaa näkö (äärinäköä lukuunottamatta) – ja yhtä ahdistavaakin jopa.
Minä en näe mielikuvia. En pysty ”näkemään” oman tyttöystävän, äidin, tai isän kasvoja mielessäni esimerkiksi. Tiedän kyllä miltä he näyttävät, kun tapaan heitä. Se miten tulkitsen dataa, jos yritän miettiä vaikka avopuolison kasvoja, ei oikein tapahdu mitään. Tiedän että tunnistan hänet nähdessäni varmasti. Ehkä osaan kuvailla piirteitä, ilmeitä, tosin en ole koskaan kokeillut. Näen kyllä unia, välillä paljonkin ja muistan niitä vaihtelevasti. Joskus tiedostan olevani unessa ja kykenen vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Tosiaan itselle tämä afantasia selvisi ihan vasta ja olen 35v mies. Olen ihan hyvä piirtämään ja taiteilen harrastuspohjalta. Kun on paljon pyöritellyt grafiikkaa paperille päivällä, nukkumaan mennessä olen oppinut seikkailemaan vasta mielessäni, ja se vaatii päivän mittaan intensitiivistä fokusta grafiikkaan. Siis olen oppinut välillä seikkailemaan kaiketi omassa alitajunnan virrassa. Yleisintä on musta, valkoinen ja niiden välimuoto, jossa voi pyöritellä 3d malleja asioista. Syvemmälle virtaan päästessä kontrolli mitä näkee vähenee olemattoman pieneksi ja joskus tulvii asioita, eikä ne ole kongreettista muistijälkiä, vaan ihan uusia ja mitä ihmeellisempiä eläviä kuvia, asioita joissa joskus saattaa olla jopa hyvin tarkkoja yksityiskohtia. Tämä on opeteltua ja harjoiteltua viimeaikoina. Suosittelen kokeilemaan afantasikoille. Se ei aukene heti, mutta palkitsee kyllä. Opin hankalasti nimiä vaikkapa ryhmästä. Viimeisimmästä koululuokasta muistan yhden nimen. Osaan navigoida hyvin ja opin reitit nopeasti. En ole lukenut fantasiakirjallisuutta ja uskon nyt ymmärtäväni miksi se ei ole ikinä kiinnostanut. Luen kyllä paljon ja lähinnä tietokirjallisuutta ja rakastan filosofiaa. Tuntui kyllä oudolta kun tämä afantasia selvisi minulle. Koitin soittaa ihmisille, näkevätkö he oikeasti mielessään asioita ja voivat elää näin muistojaan uudelleen. Se tuntui joltain hyvin organisoidulta aprillipilalta, enkä oikein saanut vastausta. Ymmärsin että se on omalle kohdalle iso juttu ja selittää paljon asioita, mutta kukaan ei tuntunut ottavan tosissaan asiaa. Ihmettelin miten tämmöinen on voinut jäädä tieteeltä huomaamatta.
Aiheen uutisoinnin kommenteista koin saavani vertaistukea, kun muutkin kuvailivat kokevansa asioita samoin. Omasta vartalostani olen puhekielessä puhunut ruumiista aina. Minä myös luulin vielä vasta että näin muutkin asiat kokevat. Minulle on diagnosoitu ADHD aikuisiällä. Liekö näillä keskenään on mitään tekemistä? Nyt kun tämä asia on tiedossa, tulisi sitä tutkia ja miettiä miten vaikkapa koulutus eri ihmisille eri metodeilla toimii. Osaan silmät kiinni liikkua ja etsiä tavaroita meillä omakotitalossa. Asianluulija: hyvä kirjoitus. Ajatusvinoumia on ja paljon enemmän kun koemme asiat eritavoin. Minulle tuli myös tunne, että koin ”vertaiset” läheisinä. Omat kokemukset on empiirisiä, joten ovat rationaalisia, vaikkakin samat asiat voidaan kokea niin eritavoin. Moni aiempi keskustelu menetti merkityksensä kokemisen eri kirjojen myötä. Toivon että asiasta jatkossa saa lukea sekä kokemusperäistä, että tieteellistä tutkimustyöhön perustuvaa kirjoitusta enemmän ja niiden vaikutuksista eri elämän osa-alueisiin. Hämmästyttävää kuinka vähän asiasta esim Google osasi kertoa. Se vielä täytyy sanoa, etten ajattele menneitä asioita, ellei joku ota niitä puheeksi (kai se on siunauskin). Joskus en muista henkilöitä ja tapahtumia, ja kun niistä kaveri koittaa kertoa, en muista. Sitten kun yritän ja saan tietoa paikasta, ajasta ja koitan muistella, epäilen luovani ”valemuiston” asiasta väkisin näiden yksityiskohtien varassa. Fantastista 🙂