Seitsemänvuotias esikoisemme on tiedonkeruuiässä. Hän kyselee aikuisilta jatkuvasti vaikka mitä:
Mitä käy, jos eduskuntaan valitaan rosvo?
Kuinka kauan voi olla presidenttinä?
Miten virkataan?
Olen huomannut, että läheskään kaikki aikuiset eivät osaa vastata selkeästi, vaikka he tietäisivät vastauksen. Ongelmana on, että moni meistä aikuisista ei osaa opettaa.
Joku aikuinen aloittaa opastamisensa liian kaukaa, toinen on liian teoreettinen, kolmas etenee epäjohdonmukaisesti, neljäs vastaa liian yksisanaisesti, ja viides opettaa aikuisen maailmasta käsin.
Itse asiassa asioiden selittämisessä seitsemänvuotiaalle pätevät aivan samat lainalaisuudet kuin aikuistenkin kouluttamisessa:
1. Aloita tutusta asiasta
Voit aloittaa esimerkillä, tarinalla tai piirroksella, kunhan se on oppijalle tajuttavissa ja samastuttavissa. Näin oppiminen pääsee tehokkaasti alkuun.
Jos aloitat liian teoreettisesti, liian kaukaa tai aivan vieraasta aihepiiristä, oppija todennäköisesti turhautuu, hämmentyy tai jopa kiukustuu.
Esimerkiksi esikoisen presidenttikysymykseen on olemassa selkeä numeerinen vastaus. Silloin pitää antaa ensin konkreettinen vastaus ja vasta sitten perustella, miksi on päädytty kuuteen vuoteen ja kahteen peräkkäiseen kauteen.
2. Ole konkreettinen
Anna aina jokin esimerkki, joka sopii oppijan maailmaan. Esimerkin pitää olla samalta toimialalta, samoista työtehtävistä – tai seitsemänvuotiaan tapauksessa hänen omasta elämänpiiristään.
Jos opetat käsin tehtävää asiaa, pistä oppija tekemään itse. Se on paljon tehokkaampaa kuin se, että sinä näytät ja toinen katsoo sivusta.
3. Kiteytä ja tiivistä
Älä yritä koskaan kertoa kaikkea. Pidä vastauksesi kompaktina, niin että oppija saa tietoonsa olennaisen. Mitä laajempi ja lavertelevampi vastaus, sitä todennäköisemmin ydinasia menee ohi korvien. (Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että vastaus saisi olla yksisanainen tokaisu.)
4. Piirrä kuva
Kuva on tehokas väline. Hyvän kouluttajan ei onneksi tarvitse olla Rembrandt. Jokainen meistä osaa piirtää muutaman tunnistettavan perusmuodon: kasvot, ihmisen, nuolen, ympyrän ja kolmion.
Oleellista on osata käyttää näitä kuvioita niin, että oppija ymmärtää kokonaisuuden. Erityisen vaikeaa on visualisoida abstrakti asia – mutta sekin on täysin mahdollista.
5. Pistä oppija puhumaan
Kouluttaminen on vuorovaikutusta, ei monologia. Etene keskustelemalla, niin että te molemmat kysytte, vastaatte ja pohditte. Pidä koulutus kaksisuuntaisena, jolloin oppiminen on tehokkainta.
6. Seuraa oppijan reaktioita
Huomaat kyllä, kun toisen ilme on yhtä kysymysmerkkiä tai katse lähtee harhailemaan. Vaihda silloin selitystapaasi tai tiedustele, mikä oppijaa mietityttää. Anna hänelle tilaa kysyä ja tarkentaa.
7. Etene loogisesti
Kouluttaja ei voi pomppia teoriasta konkretiaan ja takaisin – saati pienestä asiasta isoon ja taas takaisin.
On monenlaista loogista etenemistä. Asiassa voi siirtyä esimerkiksi oppijan mittakaavasta laajempaan yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen, kunhan se tapahtuu johdonmukaisesti. Muita hyviä tapoja ovat kronologinen eteneminen sekä "syistä seurauksiin" -metodi.
8. Mittaa oppimista
Kun olet selittänyt asian, pyydä oppijalta oma esimerkki. Näin varmistat, että hän osaa soveltaa saamaansa tietoa.
Mitäs haluat nyt virkata?
Tuloksena oli talutushihna nuken koiralle.
Joskus on tullut vastaan ryhmä opetettavia, jotka eivät ole reagoineet oikeastaan ollenkaan. Silti palaute oli ihan hyvää. Se on todella hankala tilanne kouluttajalle, kun ei tiedä ja aisti meneekö asia ihan ohi.
Hyvät ja toimivat ohjeistukset!
Peter, olen törmännyt vastaavanlaisiin osallistujaporukoihin. Yleensä silloin kysyn asiaa ääneen:
”Mitä ajatuksia tämä herättää?”
”Miltä tämä kuulostaa?”
”Saatteko kiinni ajatuksesta?”
Useimmiten tuloksena on vain nyökkäily, mutta sekin on parempi kuin tuijotus.
Silti näiltä ryhmiltä saattaa tulla aivan huikean kehuvat palautteet. He eivät vain ole tottuneet ilmaisemaan itseään ilmein tai sanoin itse koulutustilanteessa.
Mahtava lista Katleena, kiitos!
Tuli mieleeni, että tuohon alkupäähän voisi lisätä vielä valmistautumisen! Senhän pitäisi ammatti-ihmisellä hommassa kuin hommassa olla ihan itsestäänselvyys, mutta valitettavasti näin ei aina ole. On aika karmaisevaa, jos valmentaja tulee paikalle ja alkaa siinä vasta tehdä agendaa ja pohtia, mitenkäs tässä edetään, keitäs te olette ja tehtäiskös jokin ryhmätyö jne.
Saara, hyvä lisäys! Lähdin kokoamaan listaa muksun ad hoc -kysymysten pohjalta, mutta ilman muuta valmistautuminen kuuluu ammattikouluttajan työkalupakkiin.
Mitä kokeneempi kouluttaja, sitä vähemmän valmistautumiseen menee aikaa.
Omat lapseni kysyivät pienempinä numeroista, että mihin numerot loppuvat. Opeteltiin sitten vähän numeroita ja ääretöntä:
Minä: ”Kertokaapa minulle, miten te hahmotatte numerot. Miten teille ilmenevät numerot yhdestä kymmeneen?”
Lapsilla syntyi mielessä jonkinlainen jono numeroita siihen silmien eteen.
”No entäs kympistä eteenpäin, mihin ne menevät? Kaksikymmentä esimerkiksi. Entä sata?” Syntyi joko lisää jonoa tai alkoi muodostua jonkinlaisia rivejä rivien perään.
”No, mihin ne numerot loppuvat?”
Lapset: ”Oö? Ne vaan jatkuvat?”
Sitten vedettiin toinen vaihde silmään:
Minä: ”No otetaanpa nolla ja ykkönen. Mitä niiden välissä on?”
Toinen lapsi: ”Puolikas.”
Minä: ”Ja mitä jos puolikkaan pistää puoliksi? Ja sen taas puoliksi? Tai kulkee vaan kolmeneljäsosaa nollan ja ykkösen väliä?”
Ihmettelyä.
”Nii’in, nollan ja ykkösen välilläkin on ääretön numeroa. Ne kaikenlaiset pienet osaset, jotka ovat pienempiä kuin yksi. Niitä sanotaan desimaaleiksi tai murtoluvuiksi.”
Minä: ”No nyt kun teillä on se nolla siinä jossain ja ykkönen siitä eteenpäin, niin mitä siitä nollasta toiseen suuntaan on?”
Lapset: ”Jatkuuks ne numerot sinnekin?”
Minä: ”Joo, niitä sanotaan negatiivisiksi numeroiksi.”
”No nyt kun teillä on kaikki numerot jonossa ja riveissä, niin mitä siitä ylöspäin on ja alas?”…
Että näin meillä.
Jossain vaiheessa tajusin, että tämä tapa opettaa puuttui koulussa. Siis sellainen, missä hahmotellaan ensin edes karkeasti, mistä kokonaisuudessa on kysymys ja vasta sitten pureudutaan niihin yksityiskohtiin, että 1+1=2, jolloin ne yksityiskohdat on helpompi suhteuttaa johonkin.
Hiljattain meillä kysyttiin, että miten jouluvalot toimivat, että menevätkö ne rikki, kun yhden lampun ottaa pois…
Hyvä esimerkki! Lapset ovat ehtymättömiä tiedonjanossaan, ja he voivat oppia vaikka mitä, kunhan joku vain jaksaa selittää asiat järkevällä tavalla.
Nappaan tuon tekniikkasi, kun selitän muksuille äärettömyyden käsitettä.
Olen satunnainen lukija, enkä ole koskaan kommentoinut, mutta nyt täytyy. Tämä ohjeistus osuu nimittäin kipeästi omaan nilkkaani, mutta ei lasten eikä koulutettavien vaan ulkomaalaisen aviomiehen kanssa. Kun keskustelu käydään itselle ns. vieraalla kielellä, ei meikäläisen hoksottimet aina pelaa. Kun mieheni kysyy oudosta ruoasta ”Mitä tuossa on?” alan minä selittää: ”No se on sellainen perinneruoka, joka on lähtöisin Savosta ja niitä tyypillisesti tehtiin jouluisin ja parhaimmillaan se on munavoin kanssa. Enimmäkseen se on kuitenkin sellainen välipala.” Toinen katsoo silmät selällään ja tarkentaa sitten ärtyneenä: ”Niin mitä toi valkoinen siinä keskellä on?” Seuraavana päivänä reissussa se kysyy, että ”Miten me päädyttiin tänne?” Ja minä sanon, kokemuksesta viisastuneena, että: ”Ajettiin vain suoraan.” Mies ärtyy. ”No minkä ohi me ajettiin, mihin ilmansuuntaan meidän kotoa, kuinka kaukana me ollaan?”
En taida vaan osata. Jos lakkaan vastaamasta tyystin, ärtyy se siitäkin. Pitänee vaan käydä molempien keräämässä lisää huumorintajua jostain lenkkipolulta tai elokuvateatterista. Sitten jaksaa taas selittää.
Kiitos älykkäästä, opettavaisesta ja hauskasta blogista!
Riimi, tervetuloa mukaan keskustelemaan!
Kerroit mahtavan esimerkin. En ollut ajatellutkaan, että näitä tilanteita käydään (tietenkin) läpi myös monikulttuurisissa perheissä.
Joskus muuten auttaa sekin, kun esittää tarkentavan kysymyksen ennen varsinaista vastausta. Silloin pääsee jyvälle siitä, miksi toinen kysyy sitä mitä kysyy.
Tällainen keskustelu käytiin viisivuotiaamme kanssa:
– Äiti, onko Teneriffalla näätiä?
– Öh, ainakin joitain näädän sukulaiselukoita. Miten niin?
– Pyydystetäänkö noilla näätiä? [Osoittaa valtavia metalliverkkoja, joilla estetään irtokivien vyöryminen alas rinteiltä.]
Lopuksi kävi ilmi, että kuopus oli nähnyt jossain luonto-ohjelmassa verkkohäkin, jolla pyydettiin pienriistaa. Kun hän sitten näki metrien korkuiset metalliverkot Teneriffalla, hän oletti, että nekin ovat näädän pyytämistä varten.
Kuopus siis haki kysymyksellään vastausta siihen, kuinka halvatun isoja näätiä Teneriffalla oikein on, ja pitäisikö niitä pelätä. 😀
Kohtaan ”opettaa aikuisen maailmasta käsin” rinteessä kuultua:
Lapsi: Miksei saa lasketella pidempään?
Äiti: No kun mummi on meillä ja pääsee valmiiseen ruokapöytään kun mennään kotiin.
Saattaa lapsi aika useinkin päästä siihen valmiiseen pöytään, äidille toki erityistä luksusta 🙂 Mutta helpostihan asiat vaan tulee esitettyä siitä omasta näkökulmasta.
Haa, osuva esimerkki! Lapsen maailma on aivan erilainen kuin aikuisen.
Jesh! Lempiteemojani.
Taisi olla Luther, joka neuvoi, että papin pitää saarnata aina niin kuin puhuisi 7-vuotiaalle. Toimiva neuvo ja käytännössä hyväksi havaittu.
Kaikenikäisten ihmisten kanssa pitäisi aina muistaa olla luulematta. Kun otinen kysyy/sanoo jotain, omassa päässä syntyy välittömästi monta mahdollista maailmaa, joiden kautta tulkitsee toisen sanoja ja sitten omassa vastauksessaan menee todennäköisesti asioiden edelle tai muuten vaan tulkitsee väärin. On taito vastata tarkkaan vain juuri siihen, mitä kysytään. Ja aito dialogi lähtee vain siitä, että kysyy tarkentavia kysymyksiä, jotka antavat vastaukselle tilaa. M-alkuiset kysymyssanat ovat useimmiten parempia kuin o-alkuiset. Esim. miksi me kysymme lapselta ”oliko koulussa kivaa” emmekä ”millaista koulussa oli”?
Ja mitä tulee lapsiin ja siihen, että vastaa vain siihen mitä kysytään. Testasin tätä muinoin omieni kanssa, kun tuli ensimmäinen kysymys ”mistä vauvat tulevat”. Vastasin että äidin masusta. Tästä alkoi monta päivää, varmaan pari viikkoa kestänyt prosessi. Lapsi selvästi sulatteli saamaansa tietoa ja palasi sitten kysymään lisäkysymyksen, kun oli tullut omassa pohdinnassaan umpikujaan; ”hmm… joo, masusta… mutta hetkinen, miten se vauva sinne masuun menee”. Näin ”tarina” eteni hiljalleen ja kun tuli aika kertoa aikuisten intiimistä läheisyydestä, senkin tiedon lapsi otti vastaan luontevasti. Todennäköisesti jos ekaan kysymykseen olisin ruvennut vastaamaan ”no katsos kun äiti ja isi tykkää tosi paljon toisistaan ja sitten kun aikuisilla on … ja ne sitten… ja…” niin lapsi ei olisi hahmottanut asiasta juuri mitään.
Itselläni loksahti tämän kahdeksan kohdan listasi asiat lopullisesti kohdalleen siinä vaiheessa kun tajusin, millainen oppija itse olen. Ja kun huomasin, miten monet asiat oman lapsuuteni koulumaailmassa estivät tai hidastivat omaa oppimistani. Sittemmin olen selittänyt asiat niin, että itsekin ne ymmärtäisin, eli niin kuin selittäisin 7-vuotiaalle, ja hyvin on mennyt jakeluun.