Pikainen taustoitus:
Olin tänään elämäni ensimmäistä kertaa tanssi- ja muotinäytöksen juontajana. Kyseessä oli ystävänpalvelus hyvälle kaverilleni, joka järjesti muotinäytöksen lopputyönään.
Koko päivä kului näytöksen järjestämisessä: aamukahdeksalta oli ekat treenit, aamupäivällä keräsin yhteen juonnot ja asujen detaljit, päivällä juostiin meikissä, manikyyrissä, kampauksessa ja puvustuksessa, näytös oli viidestä seitsemään, ja kotiin pääsin illalla puoli kahdeksalta. Kauneusala on kovaa duunia.
Mutta asiaan:
Muotinäytöksen asujen tekijät olivat ammattiopisto Tavastian opiskelijoita. Samoin kampaukset ja meikit olivat opiskelijoiden käsialaa.
Tapasin siis päivän aikana opiskelijoita vaatealalta, kampaamoalalta, modistilinjalta ja kosmetiikkapuolelta. Heitä oli kolmea tyyppiä: artisteja, ajelehtijoita ja ryhtyjiä.
Artisti ei halua esitellä omia luomuksiaan, kertoa mitään työstään tai ottaa osaa suunnitteluun. Hän vetää näytöksestä asuja pois viime tingassa, kieltäytyy vääränlaisen mallin meikkaamisesta, murjottaa nurkassa ja odottaa muiden tekevän näytöksen. Artisti haluaa itse päättää, millaisen meikin tai kampauksen hän tekee. Jos muut eivät pidä artistin valinnasta, tämä kohauttaa olkiaan. Hänhän on artisti.
Ajelehtija odottaa hiljaa, mutta auttaa kyllä kun pyydetään. Hän puhuu asuistaan ja kampauksistaan vähätellen: "tää nyt vaan on tällänen, tää on aika vanha, ei tää ole kummonen". Ajelehtija suhtautuu alaansa positiivisesti, mutta hän odottaa koko ajan toimintaohjeita. Jos kukaan ei potki, ajelehtija istuu hiljaa seinän vieressä ja tarkkailee muita. Ajelehtija ei myöskään osaa päättää, vaan hän kysyy kaiken toisilta: "Oisko tää tukka parempi vasemmalla vai oikealla? Otanko mä mustat vai vaaleat sukkikset?"
Ryhtyjä ymmärtää, että jos haluaa tehdä rakastamaansa työtä, jonkun täytyy ostaa urakoinnin tulokset. Omia töitä on siis markkinoitava – ja niistä on kerrottava, kun joku tulee kysymään. Niinpä ryhtyjä on positiivinen, keskustelee työstään muiden kanssa ja ottaa kontaktia uusiin ihmisiin. Ryhtyjä myös auttaa muita kehittymään alallaan. Ryhtyjä on tyyppi, joka jo opiskeluaikanaan joko perustaa oman firman tai hankkiutuu ilta- ja viikonloppuharjoittelijaksi alan yritykseen.
Haluatteko nähdä ryhtyjiä? Käykääpä tsekkaamassa hatuntekijä Kikatin ja lolitamuotia tekevä Cloudberry Lady.
Ja kyllä: meissä työssäkäyvissä on juuri samoja tyyppejä kuin opiskelijoissakin. On artisteja, ajelehtijoita ja ryhtyjiä.
Edit 5.3.2013 klo 22:
Minulla muuten juuri ja juuri riittää sympatiat nuorille artisteille ja ajelehtijoille. He eivät ole ehkä vielä sisäistäneet sitä, miten oma asenne vaikuttaa työntekoon. Sen sijaan olen tosi huono ymmärtämään yli kolmekymppisiä artisteja ja ajelehtijoita.
Miksi me haluaisimme nähdä vain ryhtyjiä? Ovatko nuo muut näkymättömiä ihmisiä, joiden tekemisillä ei ole väliä tai arvoa?
Ltiilika, ilman muuta jokaisella ihmisellä on ihmisarvo. Älä turhaan kaiva sanoistani jotain sellaista, jota en ole sanonut.
Pointtinani oli se, että jos ihminen haluaa tehdä rakastamaansa työtä, hänen täytyy aktivoitua. Murjottava artisti jää helposti yksin, ja ajelehtija päätyy kassamyyjäksi, koska hän ei osaa tarttua tilaisuuteen.
Ihminen pystyy vaikuttamaan omaan käytökseensä. Introverttikin voi päättää ryhtyä sosiaaliseksi edes parin tunnin ajaksi, ja ryhditön voi päättää olla oma-aloitteinen yhden päivän verran. Näytöksen jälkeen voi sitten palata omalle mukavuusalueelleen.
En ajatuksissani hakenut tuossa ihmisarvoa vaan sitä, että miksi halu ymmärtää muita loppuu usein juuri siiihen, että eteen tulee ihmisiä, joilla on toisenlaiset arvot ja eri lähtökohdat ja valmiudet elämässään ja joiden elämä rakentuu kokonaan eri tavalla. Sillä tavallahan dissaa kokonaisia alakulttuureja muista kulttuureista puhumattakaan (ja liiketoiminnassa sivuuttaa samalla kokonaisia kuluttajalahkoja ja asiakassegmenttejä). Ja olet oikeassa, ihminen myös päätyy erilaisiin paikkoihin elämässään näistä johtuen.
Samalla se kuitenkin on jotenkin todella inhimillistä, koska samanlaisia vasta onkin helppo ymmärtää ja sympatiseerata ilman minkäänlaista oivallusta: ne ovat automaattisesti hyviä, koska ne ajattelevat ja toimivat samalla tavalla kuin itse. Tämä nyt ei ole pelkästään tuohon sinun näkökulmaasi ja jaotteluusi liittyvä ajatus vaan koskee myös minua ja meitä kaikkia, eli älä ota tätä itseesi kohdistuvana arvosteluna (arvaan, että niskakarvasi ehtivät jo nousta pystyyn 😉
Mietin, että tuossa ryhtyjien joukossa on myös niitä supersuorittajia, jotka urakoivat elämää, kunnes sitten viisikymppisinä kärvistelevät sydänkohtauksen kourissa, koska eivät ymmärrä välillä pysähtyä. Ja sitten siinä joukossa on niitä, jotka eivät ymmärrä, että elämän ei tarvitse olla itsensä myymistä ja tyrkyttämistä joka paikassa ja joka paikkaan. Ja onhan siinä joukossa sitten myös kansallissankarimme Tuksu, jolle nyt on ainakin hattua nostettava siitä hyvästä, että se ei pelkää ryhtyä eikä markkinoida.
Hmm, introvertti sosiaaliseksi parin tunnin ajaksi… Tästä olisi mahdollisuus käydä piiiitkä keskustelu.
Olet ihan oikeassa: olen monesti ymmärtämätön ihminen. Olisi upeaa olla laajakatseisesti kaikkia kannustava, mutta en ikävä kyllä kuulu heihin.
Mutta – toisin kuin epäilet – suvaitsen kyllä monenlaista erilaisuutta. Olenhan itsekin aika kummajainen tietokirjailijoiden ja kouluttajien ammattikunnassa.
Minulla on oikeastaan vain yksi ihmisryhmä, jota minun on pahuksen hankala ymmärtää. He ovat ihmisiä, jotka ensin tekevät itse valinnan ja sitten valittavat muille siitä. Tähän yhdistyy usein se, että ratkaisua ei edes haluta etsiä.
En esimerkiksi ymmärrä ihmisiä, jotka valittavat tullessaan tapahtumaan, jos he ovat itse siihen lähteneet mukaan.
Vaikka useimmiten ymmärrän ihmisiä, asennevammaa minun on vaikea tajuta. Asennevammalla en tarkoita erilaisia mielipiteitä tai näkemyksiä, vaan erityisesti valittaja-jurottaja-ihmistyyppiä, joka ei ole ratkaisukeskeinen.
Yritän kuitenkin olla parempi ihminen. Eilenkään en sanonut jurottajille mitään, enkä edes katsonut heihin pahasti tai pyöritellyt silmiäni. Yritin rohkaista mukaan ja kannustaa – tosin tulosta ei juuri tainnut tulla.
Tuossa hankalasti ymmärrettävien ihmisten kohtalla minä aina kysyn itseltäni, että enkö oikeasti ymmärrä vai enkö oikeasti haluakaan ymmärtää. Jälkimmäinen vaihtoehtohan viestii jostain ihan muusta kuin ensimmäinen.
Miksi se yksi ihmisryhmä toimii niin, niin se johtuu siitä, että ne ihmiset eivät osaa valita toisin. He esimerkiksi saattavat haluta mukaan tapahtumaan yhdestä syystä (”koska siellä kuuluu olla” tai ”kun pyydettiin” tai ”koska sieltä ei voi olla pois” tms) ja valittaa, koska tapahtuma tai tilanne ei vastaa odotuksia mutta eivät ymmärrä, että siinä kohdassa on aika tehdä uusi valinta ja häipyä.
Toisella tavalla voi myös ajatella, että he etsivät kaikista asioista niitä ”pilkkuvirheitä” ja mokia ja katsovat asiakseen osoitella niitä muille joko valittamalla tai kritisoimalla. Lopputulema kuitenkin on, että he ovat joko syntyneet sellaisiksi tai heidät on kasvatettu siihen pienestä pitäen. Siihen nähden on ehkä epärealistista, että pieni kohtaaminen yhden rohkaisevan ja kannustavan ihmisen kanssa muuttaisi kertaheitolla dramaattisesti tilanteen toiseksi. Ja hei, hehän saivat rohkaisua ja kannustusta valittamalla ja jurottamalla, joten sehän selvästi toimii…
(Niiden) toisten nimittäminen asennevammaisiksi on toisaalta ihan puhdasta nimittelyä, eikö?
Me haluamme nähdä vain ryhtyjiä, koska he ovat oivaltaneet yhden elämän tärkeimmistä asioista. He kantavat vastuun itsestään. He eivät oleta, että se on muiden tehtävä ja he myös pitävät huolta itsestään, koska he tietävät, että niin kuuluu tehdä, jotta maailma pyörii radallaan. Ei vain heidän navan ympärillä.
Onneksi Katleenan tyyppilista on epätäydellinen. On olemassa esimerkiksi tekijöitä, jotka hoitavat oman hommansa tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. He eivät puutu toisten tekemisiin ellei se ole aivan välttämätöntä. He eivät myöskään ryhdy johtajiksi, paitsi jos kukaan muu ei sitä tee.
Mainitsematta jäi myös muutama miljardi muuta ihmistyyppiä.
Bmoa, nämä kolme ihmistyyppiä huomasin erottuvan parin tunnin tutustumisella.
Ilman muuta ihmistyyppejä on enemmänkin, mutta vajaassa päivässä ja parissa keskustelussa ei pysty erittelevämpään analyysiin.
Nuo ihmiset, jotka tekevät duuninsa ilman suurempaa elämöintiä, ovat myös aika potentiaalisia johtajia. Eli tekevät sen mikä on tarpeellista, eivät nosta itseään jalustalle ja saavat asioita aikaiseksi.
He ovat niitä ryhtyjiä, joilla on tiukka visio ilman tarvetta korostaa omaa erinomaisuuttaan. Heitä kait kutsutaan vaatimattomiksi ammattilaisiksi.
Ja sitten noihin ryhtyjiin. Vaikka olisi fyysisiä tai psyykkisiä rajoitteita, niin monikin on todellisuudessa aikamoinen ryhtyjä. Se vain näkyy arjessa erilailla eli he tekevät työnsä nurkumatta.
Mutta olen samaa mieltä Kathleenan kanssa ”artisteista” eli ihmisistä joille ei kelpaa kuin omat ratkaisunsa. Eli jos ei ole valmis mukautumaan, niin miksi lähteä mukaan tilaisuuteen jossa on pakko tehdä kompromissejä. Silloin pitää mennä omilla ehdoilla ja omilla säännöillä.
Artistit sopivat työryhmiin muttei tiimeihin. Työryhmässä työ perustuu joidenkin huippuosaamiseen ja tiimissä jäsenet tukevat toisiaan. tai jotain sinnepäin.
Äh, kuhan taasen pohdin, Kari…