Kaikki me olemme oikeudenmukaisuuden puolella. Oikeudenmukaisuus on hyvä juttu. Oikeudenmukaisuus on reilu juttu. Oikeudenmukaisuus on tärkeä juttu.
Sitten kun lähdemme määrittelemään, mitä on oikeudenmukaisuus, olemmekin täysin eri mieltä.
Jonkun mielestä on epäoikeudenmukaista, että ihmisillä on erilaiset lähtökohdat. On epäreilua, että joku syntyy rikkaaseen ja koulutettuun perheeseen. Sekin on epäreilua, että toisella on vaikea lapsuus.
Minä taas ajattelen, että epäoikeudenmukaisuus tarkoittaa vain sellaisia epätasa-arvoisia asioita, jotka eivät johdu sattumasta.
Jokainen meistä voittaa ja häviää geenipokerissa ja lapsuuslotossa. Joku saa koulutetun perheen mutta perii länkisääret ja puhevian. Toinen saa upean ulkonäön mutta perii lyhytjänteisyyden ja varhaisen kaljuuntumisen.
Ei se ole epäoikeudenmukaisuutta, vaan se on elämää. Minä voitin lotossa koulutetun ydinperheen, paljon rakkautta ja ison kotikirjaston, mutta bonuksena tuli kasvosokeus, huono keskittymiskyky, surkea motoriikka, vino suu ja persjalkainen ruumiinrakenne. Olisin mielelläni voittanut musikaalisuutta, kärsivällisyyttä ja tyylikkyyttä, mutta ne raaputusvoitot menivät jollekulle muulle.
Tämä pitää hyväksyä, koska se on sattumaa. Sillä mennään, mitä tuli saatua. Se mitä ei saatu, sen voi joko korjata tai hyväksyä.
En vastusta sattumaa mutta vastustan tietenkin epäoikeudenmukaisuutta. Se on nimittäin jotain, joka syntyy väärinkäytöksistä ja epäeettisestä toiminnasta. Vastustan siitä, että joku ottaa kunnian toisen teoista. Vastustan huijaamista, korruptiota ja huonosti tuomaroituja kilpailuja. Vastustan sitä, että eri ihmisille on eri kriteerit samasta työstä.
Tämä ero on tärkeä. Jos näemme sattuman jakamat erilaiset pelikortit epäoikeudenmukaisuutena, luulemme korjaavamme epäkohtia, kun yritämme poistaa sattumaa. Lopputuloksena on maailma sellaisena kuin Kurt Vonnegut kuvaa sen Harrison Bergeron -novellissaan. Siinä hoikille on asennettu painosäkit ja älykkäitä piinataan kivuliailla äänillä, jotta kaikki olisivat lähtökohdiltaan samanlaisia.
Tietenkin voimme tukea tasa-arvoisia lähtökohtia. Meidän kannattaa pitää koulutus ilmaisena tai erittäin edullisena. Meidän täytyy myös mahdollistaa ihmisten vaurastuminen ja pärjääminen.
Sen sijaan jos pelleilemme ajatuksella, että perintövero olisi sata prosenttia tai että älykäs lapsi ei saisi tehdä koulussa oppikirjaa eteenpäin, olemme aivan helkutin pielessä. Silloin kiskomme voittoarvan saaneita alaspäin, vaikka meidän pitäisi mieluummin auttaa lapsuuslottovoittoa osumaan mahdollisimman monen kohdalle.
Hyväksy se, että sattuma ei ole epäoikeudenmukaisuutta. Toimi mieluummin niin, että mahdollisimman monella olisi saumaa hyvään sattumaan.
Lueskelin Rooman historiaa ja vastaan tuli tapaus, jossa Rooman kuningas määräsi naapurikaupungin ylhäiset tapettavaksi katkaisemalla pitkät unikot miekallaan. Sanonta ”Tall poppy syndrome” tarkoittaa kulttuuria, jossa menestyvät ihmiset nähdään vihollisina, koska he menestyvät epäoikeudenmukaisesti muiden kustannuksella. Tämä ei ole täysin vieras ajatus Suomessa ja käännös löytyikin heti. Tall poppy syndrome on suomeksi herraviha.
Osuva esimerkki! Myös ”elitismi”-termiä käytetään usein samaan tapaan leimakirveenä. Yleensä elitismillä tarkoitetaan jotain, jota puhuja pitää epäoikeudenmukaisena.
On myös tärkeää erottaa tahallinen ja tahaton epäoikeudenmukaisuuden viljely.
Paul Piffin tutkimuksista ja TED-puheesta kirjoiteltiin muutama vuosi sitten (esim. Hesarissa: https://kaksplus.fi/threads/taestae-tykkaesin-taenaeaen-paeivaen-mielenkiintoisin-lukemani-juttu.2324171), mutta fiksuja ratkaisuehdotuksia lottovoiton sivuvaikutusten hillitsemiseksi ei liiemmin ole näkynyt.
Miten käytännössä estetään se, että valta nousee päähän (sekä arvalla saatu että ansaittu)? Tai pikemminkin: millainen järjestelmä minimoisi ilmiön ikävät seuraukset?
Valta nousee monella päähän. Vääränlaista vallankäyttöä voi estää ainakin tarkalla valvonnalla ja tilivelvollisuudella sekä yhteiskunnallisella keskustelulla. Lisäksi mitä paremmin media läpivalaisee julkista hallintoa, yrityksiä ja järjestöjä, sitä vaikeampaa on käyttää valtaa väärin.
Jos saisin valita, tekisin seuraavat muutokset lainsäädäntöömme ja yhteiskuntaamme:
1) AY-liikkeelle tarvitaan verovelvollisuus ja julkiset tilinpäätökset.
2) Yrityksissä pitäisi hyödyntää enemmän tehtäväkiertoa ja työvuorottelua.
3) Pääoma- ja tuloveron pitäisi olla yhtä suuria. (Voisiko pääomaverossa olla porrastusta kuten tuloveroasteikossakin? Tai voisiko molemmissa olla tasavero?) Tämä vähentäisi verokeinottelua ja suuromistajien ylivertaisia verohyötyjä.
4) Psykologian pitäisi olla opetussuunnitelmassa jo yläasteella. Meidän pitää paremmin tiedostaa biaksemme ja ajatteluvääristymämme.
Sen sijaan ahneudesta ei varmasti koskaan päästä eroon. Se on ihmisrodun ikuinen ongelma, samoin kuin kateus tai väkivaltaisuus.
Piffin pihvi taisi olla se, että valta nousee päähän kaikilla. 🙂
Kiitos kiinnostavasta korjausreseptistä, se sai kovasti kaipaamaan tuollaista teemaa vaalitentteihinkin! Kun kerran tiedetään, että a) samat inhimilliset valuviat rasittavat kaikkia organisaatioita ja b) eletään uudessa todellisuudessa, jossa ay-liike on yrittäjien asialla (akavanentre.fi) ja Kokoomus puolestaan ilmoittaa olevansa työväenpuolue, niin luulisi yhteisymmärrystäkin löytyvän edes jostain.
Ehkä jopa kansalaisten luottamus politiikkaan alkaisi hiukkasen parantua, jos päätökset perustuisivat tutkittuun ihmistietoon eivätkä vain epämääräisiin ennakkoluuloihin ja uhriutumisiin.
Kuvaat hyvin ilmiön, jota jenkkiajattelija Thomas Sowell kutsuu ”kosmiseksi oikeudenmukaisuudeksi”. Hän on omistanut aiheelle kokonaisen kirjan (Quest for Cosmic Justice).
Tavallinen oikeudemukaisuus lähtee ajatuksesta, että eri ihmisiin pätevät SAMAT säännöt. Tavallinen oikeudenmukaisuus on siis universaalista; se pätee matemaattisen kaavan tavoin.
Kosminen oikeudenmukaisuus lähtee ajatuksesta, että eri ihmisiin pätevät ERI säännöt. Kosminen oikeudenmukaisuus on tapauskohtaista; oikeudenmukaisuuden edellytykset täytyy arvioida kunkin yksilön kohdalla erikseen.
Ensin mainittu on siitä ikävä, että se antaa ihmisten elää ihmisarvoista elämää irrallaan poliittisista päätöksistä. Siksi se ei ole kovin suosittua Suomessa.
Mä kannatan oikeastaan noiden välimuotoa.
On itsestään selvää, että kaikille ihmisille ei voi olla samoja sääntöjä. Nelivuotias saa moksauttaa nyrkillä lastentarhanopettajaa, mutta opettaja ei voi moksauttaa takaisin. Meillä on myös tiukempi yksityisyydensuoja tavikselle kuin valtaapitävälle poliitikolle, ja me vaadimme totuudenpuhumista ministeriltä mutta siedämme valehtelun ekaluokkalaiselta.
Mutta ymmärrän myös sen, että yhteiskunta ei pyöri kosmisella oikeudenmukaisuudella. Emme voi arvioida jokaista tilannetta yksilöllisesti ja tapauskohtaisesti, koska siihen menisi käsittämättömät resurssit. Siksi meillä on pakko olla joitain yhteisiä sääntöjä ja lakeja.
Kosmisen oikeudenmukaisuuden ongelma on, että tapauskohtainen arviointi vaatii jonkun tekemään sen arvion.
Tuo arvioija on tietenkin joku ihminen, tai ryhmä ihmisiä.
Tällä ihmisellä / ihmisryhmällä on omat motiivinsa, preferenssinsä ja (piilo)tavoitteensa, jotka väistämättä vaikuttavat arvion muodostumiseen. Nämä piilomotiivit ja preferenssit tuhoavat kaiken objektiivisuuden ja tasapuolisuuden.
Tavanomaisessa oikeudenmukaisuudessa ylläolevaa ongelmaa ei synny; yksilö voi luottaa siihen, että säännöt ovat universaaleja, eli niiden pätevyys EI riipu summittaisen komitean mielipiteistä.
Tuo summittainen komitea voi muuten olla yksi ihminen (P-Korea) tai kaikki ihmiset yhteensä (Suomi), se ei vaikuta asiaan.
Lasten kohdalla kysymys monimutkaistuu huomattavasti, sen myönnän.
Ei kyllä epäoikeudenmukaissuus on rassismi ja joka muuta väittää on hirrrveä rassisti.
Noin vakavasti ottaen, olen aina ajatellut vasemmiston ja oikeiston henkistä eroa karrikoiden sellaiseksi, että oikealla ajatellaan itse, ja vasemmalla muut ajattelevat puolestasi.
Perivasemmistolainen kateus korostuu taloudellisesti huonoina aikoina, kun vasemmistolaisuudesta tulee yleensä suosittua rahojen loppuessa, nykyäänkin tuntuu jatkuvasti törmäävän anarkokommunisteihin tai anarkofeministeihin.
Menestys nähdään vain opportunismina (mitä se toki monesti on), mutta samalla kun itketään sitä, että joku teki vähän rahaa, palvotaan niitä omia aatteellisia johtajia jotka opportunistisesti vain käyttävät seuraajiaan hyväkseen omaa menestystään rakentaakseen.
Kyllä mäkin näen oikeistolaisesta näkökulmasta asian niin, että itsevastuun kantaminen on oleellinen osa omaa toimintaa. Ihmisen pitää ajatella itse ja kantaa vastuuta itse.
Vasemmistolaisessa ajattelussa isoin epäkohta on liika nojaaminen valtioon sekä sokeus ay-järjestöjen verovapaudelle ja talouden läpinäkymättömyydelle.
Yhtälailla voisi sanoa että perioikeistolainen itsekkyys näkyy siinä että oikeistolaiset välittävät vain itsestään, vasemmistolaiset myös muista ihmisistä.
Vaikka sitä kutsuukin karrikoinniksi, tyhmät ajatukset on silti tyhmiä.
Mä tunnustan suoraan ajavani sellaista teemaa kuin ”epäitsekäs itsekkyys”. Mun ajatukseni on, että ensin pitää laittaa happinaamari omille kasvoille, ennen kuin voi auttaa muita.
Mä teen itse vapaaehtoistyötä partiossa ja keskiaikayhdistyksessä 5-15 päivää kuussa. Se ei olisi mahdollista, ellei mun yritykseni tulovirta olisi riittävän suuri verrattuna mun työaikaani.
(Lisäksi mun utopistisena haaveenani on perustaa joskus eläkkeellä säätiö, joka tuottaisi vanhuksille uudenlaisen palvelukodin. Mulla on siihen konseptikin jo valmiina. Mutta se säätiö ei synny, ellen mä pysty määrätietoisesti keräämään sille pohjarahoitusta. Olen tietoisesti ahne ja itsekäs, koska mä pelkään, että yhteiskunta ei pysty tuottamaan kaikkia tulevaisuuden palveluita väestöllemme. Siihen tarvitaan yksityistä hyväntekeväisyyttä.)
Jos tätä haluaa kutsua perioikeistolaiseksi itsekkyydeksi, se on mulle ihan OK. Oleellista on hahmottaa, miksi mä haluan olla ”itsekäs”. En halua tuottaa lisävaivaa yhteiskunnalle omalla olemassaolollani, koska on olemassa paljon ihmisiä, jotka oikeasti tarvitsevat verovaroja enemmän kuin mä.
Niin kauan kuin mä pystyn helposti huolehtimaan itsestäni, teen sen tosi mielelläni. Sitten jos tai kun joskus koittaa päivä, jolloin tarvitsen oikeasti yhteiskunnan apua, mä kehtaan ottaa sitä vastaan, kun koen olleeni nettomaksaja tarpeeksi pitkään.
Olen pääosin samaa mieltä, mutta sattuma jakaa joillekin todella paskat kortit. Mun mielestä on oikein, että näiden ihmisten, esimerkiksi kehitysvammaisten, tietä tasoitetaan yhteiskunnan toimesta, esimerkiksi palkkatuen avulla mahdollistetaan työssäkäynti. Siinäkin tapauksessa, että tämä olisi yritys korjata sattumaa.
Joo, mä olen ilman muuta samaa mieltä.
Sattuma jakaa erilaiset kortit. Meidän pitää pyrkiä tukemaan niitä, jotka saivat huonot kortit. Sen sijaan tasa-arvoa ei ole se, että muilta ryhdytään viemään hyviä kortteja pois.
Olen aina silloin tällöin mietiskellyt sattuman osuutta oman ja ystävieni elämän käänteisiin. Minusta kun sillä on paljon suurempi osuus kuin monesti haluaa itsekään myöntää.
Olen josku ajatellut elämää vähän kuin pokeripelinä. Kolme ensimmäistä korttia jaetaan lapsuuden ja nuoruuden kuluessa. Joillekin tulee tosi paskat kortit, toisilla saattaa olla jo valmiiksi kolme ässää kädessään. Kaksi viimeistä korttia tässä elämän pelissä pelaaja valitsee tai pikemminkin kuvittelee valitsevansa itse. Ammatin ja aviopuolison. Yleensä pelaaja luulee tehneensä valinnan itse, mutta todellisuudessa molemmat valinnat ovat aika sokeita. Sattumalla on niihinkin suurempi osuus kuin vakaalla harkinnalla.
Tässä elämän pokerissa on sellaiset säännöt, että kahta viimeistä korttia saa vielä vaihtaa, jopa useammankin kerran. Dilemmakin on sama kuin korttipokerissa. Kannattaako vaihtaa vai pysyä vanhassa kädessä? Itse olen vaihtanut sitä korttia pariinkin kertaa, jonka vaihtaminen aiheuttaa vähemmän ympäristöhaittoja. Ammattia. Näin jälkeenpäin asiaa ajatellen toisella kertaa käsi parani, toisella kertaa huononi ammatin vaihdon seurauksena. Molemmilla kerroilla kuitenkin ammatin vaihto tapahtui aivan selvästi erilaisten sattumien summana, eikä oman päämäärätietoisen toiminnan tuloksena.
Olen Katleenan kanssa samaa mieltä (tosin en tiedä onko hän minun kanssani samaa mieltä). Sattumalla on iso merkitys niiden korttien suhteen, mikä meille elämässä tulee käteen. Itsestä on sitten kiinni, miten niillä korteilla pelaa. Jatkaako vanhalla kädellä vai vaihtaako osan korteista uusiin. Huonoin vaihtoehto lienee kipata koko käsi kesken pelin. Kaikkia kortteja kun ei voi vaihtaa.
Hyvin puhuttu!
Kolme asiaa on muuten tosi oleellista tajuta:
1) Hyvät kortit eivät ole omaa ansiota.
2) Huonot kortit eivät ole omaa syytä.
3) Se, miten pelaa, on itse päätettävissä.
Jokaisella lottovoitolla on tosiaan kääntöpuoli. Tunnen paljon älykkäitä, nuoria ihmisiä, joilla olisi potentiaalia vaikka mihin, mutta suurinta osaa vaivaa jonkinasteinen laiskuus ja/tai masennus. Ja johdannaisena syyllisyys siitä, ettei käytä omaa potentiaaliaan koska ei osaa/pysty. Ainakin osalla polku on mennyt niin, että esimerkiksi koulussa on päässyt kovin helpolla, eikä ole tottunut tekemään töitä, mutta myöhemmässä elämässä asioiden eteen onkin pitänyt ruveta näkemään vaivaa, mutta taitoja ahkerointiin ei ole. Ja sekös ahdistaa.
Oijoi, osuva esimerkki! Mähän itse kuulun siihen LLL-porukkaan (eli ”lukio läpi lukematta”). Sen jälkeen olikin sitten opettelua, kun yliopistossa ja työelämässä piti ryhtyä näkemään vaivaa, eivätkä asiat tulleetkaan syliin vain levittelemällä käsiä.