Kirjoitan toisen osan omakohtaisista kokemuksistani. Tätä tekstiä ei kannata yleistää kaikkiin naisiin, eikä postauksen muita henkilöitä voi yleistää kaikkiin miehiin.
Taustaksi kerrottakoon, että valtaosa parhaista kavereistani on miehiä. En oikein tiedä miksi näin on, mutta niin on päässyt käymään.
Pari parhaista miespuolisista kavereistani on harmistunut #lääppijät-tunnisteella käydystä somekeskustelusta. He ilman muuta tunnustavat lääppimisilmiön yleisyyden ja vastenmielisyyden. He myös pitävät tärkeinä kokemusten jakamista.
Sen sijaan sitä kaverini eivät ymmärtäneet, että osa keskustelijoista ilmoitti heille seuraavaa:
- Miesten lääppijäkokemukset eivät nyt kuulu tähän keskusteluun.
- Miesten lääppijäkokemukset eivät ole yhtä pahoja kuin naisten.
- Lääpitystä naisesta tuntuu pahemmalta kuin lääpitystä miehestä.
- Aina se on mies, joka lääppii, ei koskaan nainen.
Nämä neljä virhekäsitystä eivät tietenkään ole läheskään kaikkien keskustelijoiden näkemyksiä, mutta jotkut ovat silti viskoneet näitä tosissaan.
Toivottavasti tämä tulee nyt kerralla selväksi:
- Se, että mieskin voi olla uhri, ei yhtään vähennä sen kokemuksen merkitystä, jossa nainen on uhri. Kaikki lääpittyjen kokemukset ovat tärkeitä jakaa, jotta ymmärrämme ilmiön yleisyyden. Yhtäkään kertomusta ei tarvitse vähätellä, eikä kertojalle saa ilmoittaa, että hänen kokemuksensa kuuluu muualle.
- Jos joku lääppii miespuolista kaveriani, minua alkaa vituttaa. Olipa lääppijä nainen tai mies, kaverini eivät pidä lääppimisestä, enkä pidä minäkään.
Kaikki kaverini ovat minulle tosi rakkaita. En kestä ajatella, että yhteiskunnallinen keskustelumme murenee johonkin typerään ”miehet vastaan naiset” -jakoon, joka on relevantti lähinnä ekaluokkalaisille.
Aihehan on hyvinkin vaikea, koska siinä painottuu pari eri näkökulmaa, jotka ovat kaikki omalta osaltaan relevantteja.
1) Kaikkia ahdistellaan – miehiä, naisia ja muita. Yhden kärsimys ei valitettavasti poista muiden kärsimystä. Siksi ahdistelukokemus on täysin yhtä relevantti, oli uhrina nainen, mies tai muu. Sukupuoli ei siis ole tässä ratkaiseva tekijä.
2 & 4) Sukupuolella on kuitenkin merkitystä. Aika selvää on (ja jos joku miesasiamies tästä nyt pahastuu, niin voidaan varmaan tilastojakin kaivaa esiin), että suurin osa ahdistelluista ON naisia ja suurin osa ahdistelijoista ON miehiä. Syytä voi sitten etsiä biologiasta tai kulttuurista tai henkilökohtaisista preferensseistä tai molemmista.
3) Kuinka pahalta tuntuu, on sekin täysin tilanne- ja henkilöriippuvainen asia. Tiivistäen, sillä on eroa joudunko minä parikymppisten naisten lääppimäksi baarissa vai äitini ikäisten naisten lääppimäksi ostoskeskuksessa. Toinen näistä saattaisi jollain tasolla ollakin mairittelevaa, toinen näistä aika suurella todennäköisyydellä ei.
Ja sitten pitää muistaa, että ihan biologisten tosiseikkojen vuoksi tilanteesta minulle (=31-vuotias, 95-kiloinen bodarimies) koituva uhka on ihan toista luokkaa kuin jos ahdistelijoina ovat isot miehenköriläät ja uhrina 20-vuotias, 50-kiloinen nainen. Todennäköisyydet itsepuolustuksen mahdollisuuksista kun ovat erilaiset.
Mitä yritän tällä kaikella sanoa?
No sitä, että ahdistelun ruotiminen ei ole lainkaan niin yksiselitteistä kuin miten se yleensä esitetään. Tai, no, ”Ei tarkoittaa ei! Kehenkään ei saa koskea ilman lupaa!” ovat ihan hyviä nyrkkisääntöjä, mutta jos jäämme tuijottamaan vain niitä, emme huomaa, että vaikka miehiin kohdistuva lääppiminen on abstraktilla tasolla ihan yhtä tuomittavaa kuin naisiin kohdistuva lääppiminen, joissain keskustelutilanteissa on relevanttia erottaa, miten ja millä tavalla ilmiö on sukupuolittunut. Ja joissain tapauksissa taas sillä erolla ei ole mitään merkitystä.
Oman lisäongelmansa pakkaan lisää, että jotkut näissä keskusteluissa eivät edes HALUA puhua asioista, vaan pyrkivät vain signaloimaan omia arvoasetelmiaan. Ja joillekin poliittisille ja yhteiskunnallisille liikkeille on edullista pyrkiä korostamaan ilmiön tiettyjä aspekteja.
Keskustele siinä nyt sitten. 😀
Hyviä pointteja! Juuri noiden asioiden takia mä halusin ottaa tämänkin puolen esille.
Tämähän on pirun vaikea asia keskustella siksikin, että ihmisten henkilökohtaiset kokemukset ja niiden tunnevaikutukset tulevat esiin. Ei kukaan saa todeta raiskatulle, että ”sun pitää vaan olla jämäkkä ja kieltää”. Jälkikäteen annettuna neuvo on pelkkää uhrin syyllistämistä, vaikka etukäteen annettuna sama toimintaohje voi olla joissain tilanteissa relevantti.
PS. Editoin tuonne sun kommenttiin sen huomaamasi ajatusvirheen. 🙂
Tulipa ajankohtainen tanskalaisdokkari eilen:
http://areena.yle.fi/1-3010055#/play.
Ehkä keskustelun ongelmana on se, että keskitytään liikaa analysoimaan, mitä kaikkea ei saa tehdä ja mikä tuntuu pahalta. Auttaisikohan, jos huomio olisi enemmän niissä asioissa, joita pitää tehdä, jotta mahdollisimman monella olisi hyvä olla?
Ei tuokaan tietysti lääppimisongelmaa ratkaisisi, mutta ehkä keskustelu olisi rakentavampaa kuin nykyinen jankkaaminen.