Lupasin jokin aika sitten erään taksipostauksen kommenteissa kertoa omituisista taksikuskeista. Yksi kiinnostavimmista on pärisevä taksikuski, joka lienee sukua pärisevälle lähtöselvittäjälle.
Olin pärisevän taksikuskin kyydissä viime talvena Helsingissä. Hän ei ilmeisesti tiedostanut omituista tapaansa. Päättelin pärinän olevan stressin merkki, sillä se lisääntyi aina ruuhkan pahentuessa.
Keskustelu eteni jotenkin tähän tapaan:
Minä: Itälahdenkatu 15-17, kiitos
Taksikuski: OK
*Ajamme vihreisiin valoihin, mutta jono ei liiku heti.*
Taksikuski: Prrlrlrlrl. [Ääni on samanlainen kuin hevosen pärskiessä.]
Minä: Onko ollut tänään ruuhkaa?
Taksikuski: Joo, on. Prlrlrlrl. Miten täällä kukaan ei osaa ajaa? Prlrlrl.
Minä: No, onneksi mulla ei ole kiire.
Taksikuski: Prlrlrll, ei näytä noillakaan tunareilla olevan.
*Pärinää ei kuulunut, kun pääsimme etenemään. Ruoholahdessa alkoi taas tehdä tiukkaa.*
Taksikuski: Prlrlrl. Prlrlrl.
Minä: Mitä luulet, väheneekö ruuhka, kun metro kasvaa Lauttasaareen?
Taksikuski: Prllrlrl. Ei se vähene mihinkään. Prlrlrl.
Keskustelu eteni yhtä mielenkiintoisesti Lauttasaareen asti. Pärinä kiihtyi entisestään, kun odotimme, että sirulukija armollisesti kelpuuttaa Visani.
Tässä tarinassa on kaksi opetusta:
1) Mitähän ääntä minä mahdan pitää stressaantuneena? Toivon, että kollegani huomauttavat ajoissa, jos alan esimerkiksi vinkua, öristä tai rahista.
2) Jos olet asiakaspalveluammatissa, yritä katsoa toimintaasi ulkopuolisen silmin. Pärisetkö, valitatko omia asioitasi, murjotatko tai tiuskitko?
Muistui taas mieleen ensimmäinen äitiysloman jälkeinen työpaikkani. Koska olin yh, sosiaalinen verkostoni oli sangen ohut joten tulin viettäneeksi erittäin (liian?) paljon aikaa pienokaiseni kanssa kahdestaan.Kaikki, ainakin lapselliset, tiennevät, kuinka pienen lapsen kanssa kommunikoidaan? Yleensä, jos ei lässyttämällä (jota sivumennen sanottuna inhoan, semminkin jos se jatkuu liki teini-ikään asti..), myös erilaisilla ääntelyillä (pihinöinä, pärinöinä, hyräilyinä, ylipäänsä kaikkina mahdollisina ääninä, joita kuvittelee pienokaisen pitävän kiinnostavana).Olin siis päässyt ensimmäiseen työpaikkaani äitiysloman jälkeen ja työskentelin kellarikerroksessa kokoamassa kurssikansioita. Yhtäkkiä havahdun siihen, että olin ajatuksissani alkanut pitää samanlaista ääntelyä kuin lapselleni. En tiedä miksi, koska tuskin kansiot kaipasivat rauhoketta tai seuraa, eikä seuraa minulla ollut (onneksi), joten motiivi jäi hämäräksi.Lievä häpeäntunne kyllä kävi mielessä.. =)
Tipu, kiitos hauskasta tarinasta! Voin hyvin kuvitella, millainen olo tulee, kun havaitsee yhtäkkiä pitävänsä kummaa ääntä. Seuraavaksi sitä vilkaisee ympärilleen, että ei kai vain kukaan kuullut. 🙂