Kävin ensimmäisen kerran verenluovutuksessa joskus parikymppisenä. Teki pahaa, mutta oli pakko. Lopputulos: pyörryin luovutuksen jälkeen kadulle.
Odotin muutaman kuukauden ja menin uudelleen. Teki yhä pahaa. Pyörryin luovutuksen jälkeen odotustilaan.
Sen jälkeen opin odottamaan aloillani. Verenluovutus heikotti, mutta tiesin sen olevan vain psyykkistä. Join mehua ja odottelin sitä hetkeä, kunnes pystyisin nousemaan luovutuspediltä ylös. Hoitajat totesivat minut aina kalpeaksi, nostivat jalkoja ylös ja testasivat tajunnantasoani juttelemalla (joskaan vastaukseni eivät ole koskaan antaneet kovin koherenttia kuvaa aivojeni toiminnasta).
Luovutusten välissä oli neljän vuoden tauko raskauksien takia, mutta vuonna 2008 jatkoin jälleen verenluovutuksia ja pyörtymissessioitani.
Tänään kävin 20. kerran luovuttamassa verta. Ja katso, ihme oli tapahtunut: enää ei heikottanut lainkaan. Kaikki edelliset 19 kertaa oli mennyt enemmän tai vähemmän kurjasti, mutta tänään ei mustennut silmissä eikä horisontti vaappunut.
Paraikaa olo on kuin sankarilla. Pelko on kukistettu. Voisin juuri nyt selättää laman, korjata peruskoulun opetussisällöt, ratkaista turvapaikanhakijakriisin ja tehdä BB-talosta älymystön ohjelman.
* * *
Mistä tiesin, että heikotus ja pyörrytys loppuu joskus? Miksi jaksoin käydä verenluovutuksessa kymmenen vuoden ajan?
Syitä on kaksi:
Ensinnäkin esimerkkinä toimi äitini. Hän aikoinaan pyörtyili sairaanhoitajaopinnoissa, mutta sitkeys palkittiin. Äitini oli sairaanhoitajana 33 vuotta, ennen kuin siirtyi terveyskeskuksen mikrotukihenkilöksi. Tiesin siis mallioppimisen perusteella, että pyörtyilystä on mahdollisuus päästä eroon.
Toinen syy on pelon pelossa. Pelkään pelkäämistä niin paljon, että haluan oppia elämään pelon kohteitteni kanssa. Jos se tarkoittaa siedätyshoitoa neuloille ja verelle, niin sitten se tarkoittaa verenluovutusta.
Jos antaisin myöten pelolle, sen kohde laajenisi vähitellen. Ensin se koskisi omia verikokeita, sitten rokotuksia, sitten lasten rokotuksia ja lopulta kaikkia lääketieteellisiä toimenpiteitä. On parempi oppia ymmärtämään pelon kohdetta vähä vähältä kuin antaa pelon pienentää omaa elintilaansa.
Pelkoa päin, perkele.
Seuraavan tapauksen jälkeen lakkasin kysymästä asiakkailtani työterveyshuollossa, ovatko he herkkiä pyörtymään. Piti ottaa isolta metsurilta hemoglobiini sormenpäästä. Kohteliaasti tiedustelin, tekeekö pistäminen häijyä. – Jooh, henkäisi mies, ja siinä minä sitten seisoin satakiloinen tajuton mies sylissä. Enkä ehtinyt edes pistää. Kai kouliintuminen siinäkin auttaa, sekä potilasta että pistäjää 🙂
Aahahhaaa!
Pätee muuten myös korkeisiin paikkoihin ja putoamisen pelkoon tuo sama asenne! Ensin patikointia vuorilla, hiihtohissejä ja sitten kiipeilyseiniä. Kerta toisensa jälkeen se on vähemmän kamalaa ja sitä huomaa, että ne jutut mitä aluksi pelkäsi ja jänskätti on ihan pikkujuttuja nyt.
Annu, olet tismalleen oikeassa. Totuttelu helpottaa pelkoon.
Mahtavaa! Hienoa kuulla tuollaista. Laboratoriohoitajana olen yleensä siellä neulan toisessa päässä ja vakuutan, että minuun ei satu yhtään.
Itse aikoinaan selätin esiintymispelon vastaavalla tavalla. Jotkut ehkä ovat sitä mieltä, että olisi pitänyt jäädä tekemättä.
Vähän samaan tapaan lopetin aikoinaan myös tupakanpolton. Aloin uskotella itselleni, että tupakka maistuu pahalle, mitä se silloin ei todellakaan tehnyt. Muutaman kuukauden jälkeen ei enää maistunut: olin saanut itseni käännytettyä.
Aaa, loistava esimerkki tupakanpolton lopettamisesta. En ollut ajatellutkaan, että harjoittelu ja uskottelu toimii myös noin päin.