Kaksi kiinnostavaa havaintoa viikonlopulta:
1) Kysymykseen on vaikea vastata kysymyksellä.
Harjoittelimme kaveriporukalla – Putouksen innoittamina – kysymysvuoropuhelua. Siinä pitää käyttää vain kysymyslauseita, ja koko harjoitus on tietysti improvisaatiota.
Homma menee jotakuinkin näin:
– Haluatko juotavaa?
– Miksi luulet niin?
– Miksi en saisi kysyä?
– Näytänkö janoiselta?
– No näytät… Eiku… Aaaargh!
Vaikka ohjeistaa koko ajan itselleen, että aloita kysymyssanalla, silti sitä jossain kohtaa vastaa toisen kysymykseen. Paras pari pystyi pitämään vuoropuhelua yllä reilun minuutin, mutta nopeimmillaan kisa oli ohi yhden kysymyksen jälkeen.
2) Englantiin on vaikea vastata suomeksi.
Soitin viikonloppuna äidilleni. Aikeenani oli kysyä, ovatko he kotosalla, jos menisimme käymään. Kysyin asiaa englanniksi, jotta vieressäni istuva jälkikasvu ei innostuisi asiasta liikaa:
– Is it OK, if we visit you today?
– Jeah, it's fine.
– Äiti, ei sun tarvitse puhua englantia siellä teillä kotona.
Bonuspäätelmä: Kuinka tämä ilmiö näkyy työssä?
On älyttömän helppoa lähteä peesaamaan toisia mielipiteissä, ilmaisutavassa tai toimintatavoissa. Se käy meiltä luonnostaan – olemmehan laumaeläimiä. Jotkut tietenkin lähtevät mukaan helpommin kuin toiset.
Kaikessa ei tietenkään kannata eikä tarvitse harata vastaan. Silti on hyvä tiedostaa, milloin peesaamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.
Ihana Kalevalanpäivän aloitus, Katleena! Sielu kuplii iloa, työharmit ovat saaneet jo ennakkoon torjuvan piristysvasta-ainerokotuksen.. Upeaa päivää meille sanatyöläisille!
Toi on niin totta (vaikka tän blogin nimi onkin että ei olis). Olen mukana ruotsalaisessa organisaatiossa suunnittelemassa kansainvälistä partioleiriä. Kokouksissa puhutaan skandinaaviskaa eli ruotsalaiset, tanskalaiset ja norjalaiset puhuvat kukin omaa kieltään hieman yksinkertaistettuna. Ymmärrän sitä hyvin, mutta nopeassa keskustelurytmissä en tahdo päästä itse mukaan ruotsin puhetaidoillani. Niinpä olen kehittänyt systeemin, jossa muut saavat puhua mitä kieltä lystäävät, mutta itse vastaan englanniksi. Useimpien kanssa tämä onnistuu, kun asiasta on sovittu, mutta joillekin on ylivoimaisen vaikeaa puhua minulle ruotsia jos minä vastaan englantia. Keskustelu kääntyy silloin helposti kokonaan englanninkieliseksi. Mun mielestä itse asiassa keskustelun tasoa/ilmaisuvoimaisuutta parantaa se, jos jokainen voi puhua itselleen vahvimmalla kielellä koska useimmilla vieraiden kielten kuullunymmärtäminen lienee paremmalla tolalla kuin itse puheen tuottaminen.
Kiitos kommenteista!
Olen havainnut saman asian kuin Mikko: monesti kansainvälisissä tilanteissa valitaan ”suurin yhteinen nimittäjä”, joka usein on englanti. Ehkä ruotsalainen partiokollegasi ajattelee, että ”kun tuo toinenkin joutuu toimimaan äidinkielensä ulkopuolella, niin kyllä kai sitten minäkin”.
Nyt muuten tajusin, että vanha suomalainen sananlasku ”niin metsä vastaa kuin sinne huutaa” toimii myös hyvässä mielessä. Sitähän monesti käytetään ikään kuin varoituksena tai jälkiviisautena, mutta oikeasti kyse on myös positiivisesta ilmiöstä: hymy ja innostus tarttuvat.