Toisen ihmisen kosketusta ei korvaa mikään. Kosketuksella voimme ilmaista tunteita ja suhdetta toiseen: rakkautta, vallanjanoa, arkuutta, vihaa, kaipuuta ja vaikka pelleilynhalua.
Kosketus ei aina ole fyysinen. Puhumme katsekontaktista, koska silmilläkin voi koskettaa. Halveksiva mulkaisu jättää arvet, ja flirttaileva silmänisku sytyttää. Ekaluokkalaisen on mahdotonta pidättää kikatustaan, kun hän näkee naurun luokkakaverin silmissä.
Usein on kuitenkin tilanteita, jolloin toista ihmistä ei ole kosketus- eikä katse-etäisyydellä. Jos kaipaamme juuri silloin kontaktia toiseen, menemme verkkoon. Facebookissa, Twitterissä ja blogeissa voi flirttailla, viisastella, jutella, purkaa kiukkuaan, muistella ja pohtia. Verkossa ei ole kosketusta eikä katsekontakteja, mutta siellä on silti samat persoonat läsnä.
Osa meistä rakastaa sosiaalista mediaa, koska se on koskettamisen jatke.
Osa meistä pelkää sosiaalista mediaa, koska siitä saattaa tulla koskettamisen korvike.
Molemmat tunteet ovat varsin aiheellisia.
Kyllä! Hyvin muotoiltu pointti! Ja vertaustasi jatkaen: liika koskettelu on liikaa, ja mikä on itse kullekin passeli määrä kosketetuksi tulemista – löytyy vasta kokeilemalla.
Verkossa voi vetäytyä silloin kun siltä tuntuu, mutta sekin on taito, joka jalostuu harjoituksella.
Voisi vieläpä intoutua viemään vertauksesi niin pitkälle, että somehuomaavaisuuden digitaalisen elekielen – maininnat, puhuttelut, pingaukset, voi oppia mutta ulkopuolisesta niiden hallinta voi näyttää yhtä mahdottomalta kuin tyylikkään huolettoman ranskalaisen poskisuudelman suikkaaminen.
Tuija, hyvä laajennus! Somehuomaavaisuus on todellakin opeteltavissa oleva taito, mutta ulkopuoliselta se näyttää taatusti monimutkaiselta ja käsittämättömältäkin.
Lisäksi on hauska huomata, kuinka meissä kaikissa on eroja koskettelun määrän suhteen sekä livenä että somessa. Joku karsastaa halauksia, ja vastaavasti toinen ei jaksa kiitellä retweettauksista.
Kiitos Katleena tästä. Pahoitin mieleni perjantaisesta kolumnista Vihreässä langassa, jossa todettiin mm. ”Ihmiskuva pinnallistuu, kieli surkastuu ja tosiystävyys korvautuu virtuaalikopiolla, vaikka netisssä ajatuksiaan ja tunnelmiaan viestivät luulevat solmivansa ystäväverkostoja.” Kirjoitin siitä kommentin blogiini (http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2011/01/mediamaailmasta.html ) ja luin vasta sen jälkeen Hesarin verkkosivuilta puheenvuoron ”Joko Facebookin aika olisi ohi?” (http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Joko+Facebookin+aika+olisi+ohi/1135263099820), jonka jälkeen tunsin FB-päivityksineni olevani aivan kamala ihminen, vaikka olin kuvitellut yrittäväni piristää ihmisten päivää jutuillani.
Kaisa, kiitos kommentista!
Jos joku väittää, että sosiaalinen media surkastuttaa kieltä, hän ei ole lukenut Jari Parantaisen blogia http://www.gurumarkkinointi.fi saati Anja Alasillan Vaikuttavaa-blogia (http://www.alasilta.fi/blog/3). Kyseessä on lähinnä irrationaalinen pelko, jonka todisteena käytetään satunnaisia katkelmia teinien ihQ-kielestä.
Jotkut myös luulevat, että sosiaalisessa mediassa kaikki ovat epäaitoja. Ehkä jotkut ovatkin, mutta niinhän huijareita löytyy myös kasvokkaiselämästä.
Mitä tulee HS:n perustelemattomaan kolumniin, niin sen kirjoittaja ei nähtävästi osaa käyttää Facebookia. Itse olen blokannut pois ne FB-sovellukset, jotka työntävät häiritsevää sontaa uutisvirtaani.
Uskon myös, että jos joku ei pidä päivityksistäni, hän blokkaa minut pois uutisvirrastaan. Se on täysin OK, koska kukaan ei pidä kaikesta. En varmasti pilaa kenenkään päivää statuksillani, koska ne voi aina jättää lukematta. Itse olen joutunut blokkaamaan vain yhden ihmisen, jonka statukset olivat alituista kiroilua ja alapääjuttua.
En kuitenkaan usko, että FB kuolee huonoon sisällöntuotantoon. Muutenhan moni pikkupaikkakunnan ilmaisjakelulehti olisi kuollut aikaa sitten.