Kirjoitin Rapportiin kriittisen tekstin suomalaisesta arkkitehtuurista. Sen otsikko oli Lasikuutiot eivät ole kaunista kaupunkiympäristöä — miksi niitä rakennetaan jatkuvasti lisää?
Artikkelissa muistutin, että suomalaisten kauneuskäsitys on rakennusten suhteen hämmästyttävän yksimielinen: suuri yleisö arvostaa perinteistä rakennuskulttuuria, eikä kukaan välitä moderneista lasikuutioista tai betoniseinistä. Silti modernia kuutiota tehdään yhä, ja usein kaavamääräyksissä kielletään muunlainen suunnittelu.
Twitterissä sain kuulla olevani populisti, löysä ja laiska ajattelija, sontaporukkaa ja konservatiivi (pahin solvaussana, jota nykyään on tarjolla).
Niinpä päätin hieman avata sitä, mikä suomalaisessa arkkitehtuurissa ja kaavoituksessa on pielessä.
Missä kohtaa arkkitehtuuri meni metsään?
Arkkitehtuurin historiassa on monia tyylisuuntia, joista pitäminen on makuasia. Yksi tykkää jugendista, toinen kertaustyyleistä ja kolmas empirestä. Niiden paremmuuksista on turha ryhtyä kiistelemään.
Selkeä hyvän ja huonon rakennussuunnittelun raja löytyy muualta, tarkalleen ottaen 1960-luvulta. Silloin arkkitehtuuri hylkäsi perinteiset rakennuspiirteet – siis räystäät, sokkelit, ikkunajaottelun ja ihmisen mittakaavan.
Syntyi ilmakuva-arkkitehtuuria, jossa rakennukset myytiin kaavoittajille kaukaa katsottuna. Yksikään havainnekuva ei enää ollut ihmisen mittakaavassa. Kaupunkia ei enää katsottu jalankulkijan tai käyttäjän silmin, vaan ilmakuvan, asutustavoitteiden ja maakuntakaavan silmin.
Tämä pätee yhä tänä päivänä arkkitehtuurikilpailuissa. Jokainen kandidaatti esitellään dronen silmin ja laajakuvalla. Mutta miltä näyttää kyseinen rakennus läheltä, kun kävelee sen ohitse? Onko mitään muuta kuin heijastavaa lasia ja betonimuuria?
Arkkitehtuuri muuttui. Mitä enemmän räystäättömiä ihmisensäilytyslokerikkoja, sitä parempi. Mitä vähemmän katseen korkeudella olevaa pientä yksityiskohtaa, sitä parempi.
Arkkitehdit unohtivat sen, mistä vanhojen kaupunkien lumovoima syntyy: ihmisen kokoisista kortteleista, katukahviloista, pienistä toreista ja kauniista rappukäytävistä. Sen sijaan ryhdyttiin tekemään massiivisen mittakaavan kaupunkikommuunia.
Tehdäänpä taloja tekniikan ehdoilla!
Kuvaan tuli myös teknokraattinen arkkitehtuuri. ”Mitä kaikkea nykytekniikalla voikaan tehdä!”
Jos nykyään voidaan tehdä 30 neliön lasipinta, se tehdään, vaikkei se olisi kaunista saati käytettävää. Jos nykyään voidaan piilottaa kaikki tekniikka ikkunapuitteita myöten rakenteisiin, se tehdään, vaikkei se olisi enää huollettavissa ja vaikka se ei kestäisi elämää ja ilmastoa.
Tätä vastaan kapinoin. Corbusierista alkaen arkkitehtuuri unohti ihmisen ja rakastui massoitteluun ja laajakuvaan. Yhtäkkiä rakennus ei enää ollut ihmistä varten, vaan ihminen oli rakennusta varten.
Viis siitä, oliko rakennuksessa liian kuuma tai vuotiko katto tai irtosiko seinämarmorit tai asuiko ihminen kuin akvaariossa. Tärkeintä oli arkkitehtin auteur ja kunnianhimo.
Mitä siis pitäisi tehdä?
Nyt kannustan ihmisiä vaatimaan parempaa. Mitä järkeä on kaavoittaa, suunnitella, rakentaa ja ostaa 2020-luvun betonikuutio? Se todennäköisesti puretaan 2050-luvulla, kun sen ”elinkaari on päättynyt”.
Meillä on Suomessa yli 200 vuotta vanhoja rakennuksia, jotka on tehty aikanaan kolmen K:n ihanteilla: kaunista, kestävää ja käytettävää. Ne elävät pitempään kuin mikään modernin ajan arkkitehtuurin tuotos.
Joku nimimerkki jo Twitterissä selitti, että olen arkkitehtuurikonservatiivi.
On silti paljon uudistavampaa vaatia arkkitehtuurilta paluuta juurille. En halua, että pysymme konservatiivisesti siinä laatikkokaanonissa, joka on hallinnut jo 60 vuotta kaavoitusta ja rakennussuunnittelua. Se vasta konservatiivista onkin.
On aika uudistaa kaavoitusta ja rakennussuunnittelua, koska ympäristömme ei kestä enempää betoni- ja lasikuutioita eikä 50 vuoden elinikää rakennuksille.
Rakennuksen pitää kestää sukupolvelta toiselle, joten meidän on pakko oppia jotain aiemmilta sukupolvilta.
He osasivat tehdä perintötaloja, mutta me teemme vain kertakäyttötaloja.
Huokaus! Tässä kirjoittaja valitettavasti sortuu asenteelliseen yhden ammattikunnan haukkumiseen (elitistiset arkkitehdit?), ja osoittaa tietämättömyytensä rakennusklusterin lopputuloksiin vaikuttavista moniammatillisista tekijöistä. Oikeampi kohde olisi rakennusurakoitsijat, jotka toimeksiantajina asettavat tavoitteet ja rajaavat, nykyisin hyvinkin kovalla kädellä, suunnittelijoiden toimintamahdollisuudet. Toki näitä rajoituksia vastaan voi ’kapinoida’ vaan pian on toimisto ilman toimeksiantoja. Ja mitä tulee ’laatikkoarkkitehtuuriin’ itsekin kyllä ihmettelen, miten hyvin menee kaupaksi mm. Westendin rantatiellä. Siellä kun ei talon ostajilta puutu euroja, makua kylläkin. Arkkitehtuurista, erityisesti (omasta mielestäni) kaupunkisuunnitelusta tulisi käydä moniulotteista ja asiallista keskustelua, koska juurikin kaavoitus luo rajat myös urakoitsijoiden helppouden ja voiton tavoittelulle.
Hei Ritva ja tervetuloa blogiini! Sinun ei tarvitse puhutella minua kolmannessa persoonassa, vaan sinuttelu käy vallan hyvin.
Olen kirjoittanut monta tekstiä tästä teemasta. Usein yksittäinen artikkeli keskittyy yhteen ammattikuntaan, mutta iloksesi voin kertoa, että olen arvostellut myös kaavoittajia, rakennusmääräysten laatijoita ja kuntapoliitikkoja.
Sanothan, jos haluat linkit näihin teksteihini.
Suurin osa kaikesta rakentamisesta (kuten muustakin ihmisen tekemisestä) on skeidaa, ja jonkinlainen selviytymisharha (survivor bias) saa ihmiset kuvittelemaan, että ennen vanhaan osattiin tehdä autoja/taloja/mööpeleitä jne jotka olivat jotenkin ihmeellisen laadukkaita.
Kyllähän nykyäänkin voitaisiin tehdä linnoja, jotka kestäisivät, mutta asiakkaat haluavat mielummin kohtuuhintaista ja nopeasti ja ymmärrän kyllä miksi. Aivan kuten mummin häämekko kestää sukupolvelta toiselle, mutta kertomatta jää, miten paljon sen valmistus on aikanaan syönyt resursseja – koska ei osattu tehdä helpommin.
Mitä tulee räystäisiin ja muihin detaljeihin niin materiaalitekniikan ja rakennustekniikan kehitys viimeisen sadan vuoden aikana on ollut niin hurjaa ettei voi oikein verrata johonkin myyttiseen entisaikaan. Kyllä 50-luvullakin olisi tehty ikkunanpuitteet kokonaan alumiinista, jos olisi ollut fyrkkaa ja/tai osaamista. Vastaavasti nykyään osataan tehdä linjakasta niin, että se kestää oikein ylläpidettynä. Tottakai välillä sattuu myös kupruja, aivan kuten ennenkin.
Vanhojen aikojen fiilistely on jotenkin tunkkaista siksikin, että usein nämä ratkaisut syntyvät jonkinlaisilla markkinoilla, ja suurin osa kuluttajista nyt tuppaa haluamaan asioita halvalla ja nopeasti. Suomalaisessa rakentamisessa toki sitten kaavoittaja läimii ”virkavastuulla” mielivaltaisia vaatimuksia siihen päälle, joita grynderi koittaa täyttää kustannuksiaan minimoiden saadakseen mökkinsä kaupaksi.
Entisaikoina eläneenä muistelisin itse että se oli aika paskaa ja silloinkin mentiin yleensä sieltä, missä aitaa ei ole.
Pyry hei, sä olet lukenut mun blogia monta vuotta, joten älä nyt sorru yleistyksiin.
Mun kirjoitusta on turha leimata ”tunkkaiseksi vanhojen aikojen fiilistelyksi”, koska tuon väitteen takana on virheellinen ajatus siitä, että ”kaikki uusi on oikein ja vanha väärin”. On kuitenkin fakta, että joskus on rationaalista vaatia paluuta testattuun toimintamalliin, sillä kaikki uudistukset eivät ole hyvästä.
Silloin tällöin jokin uudistus todetaan huonoksi, ja on palattava aiempaan valintaan. Havaintojeni mukaan tämä pätee juuri nyt rakentamisessa.
Mä en muuten ihaile entisaikojen *työkaluja* vaan *rakenteita ja materiaaleja*. En siis ehdota että siirryttäisiin justeerin ja vintilän käyttöön, vaan meidän tietenkin kannattaa yhä pysyä käsisirkkeleissä ja akkuporakoneissa. Osa entisajan rakentamisen hitaudesta johtui käsityökaluista, eikä niihin ole missään nimessä paluuta.
Btw, survivor bias ei päde rakennuksissa. Vielä 1900-luvun alussa taloissa ei nimittäin ollut isoja materiaali- tai tekotapaeroja. Ainoa poikkeus oli köyhimpien perheiden rakentamat asumukset, jotka olivat esimerkiksi multapenkkiratkaisuja, eikä heillä ollut varaa uusia tai kunnostaa päre- tai malkakattoa tarpeeksi usein.
Entisajan rakennukset eivät oikeasti lahonneet pystyyn kesken käytön, eikä niille tarvinnut tehdä massiivisia peruskorjauksia (kuten nykytaloille).
Vanhoja taloja on tuhoutunut lähinnä neljästä syystä:
1) Mainitsemani köyhimpien asumukset lahosivat pystyyn, koska ne oli tehty huonommista materiaaleista eikä niitä ollut varaa korjata.
2) Osa maaseudun taloista hylättiin, koska asukkaat muuttivat työn perässä kaupunkiin. Mikään talo ei kestä asumattomuutta ja huoltamattomuutta.
3) Osa rakennuksista tietenkin paloi poroksi ukkosen, vuotavan savuhormin tai myöhemmin viallisen sähkölaitteen takia.
4) Valtaosa purettiin, koska tilalle piti saada moderni talo.
Kuten tiedät, mä en ihaile mitenkään yleisesti ”menneitä aikoja”. Esimerkiksi vauraus ja tasa-arvo ovat menneet erinomaiseen suuntaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että rakennustapa olisi kehittynyt yhtä mahtavalla tavalla. Yksi ilmiö voi parantua, mutta silti toinen heikentyy.
Mä olen sun kanssa samaa mieltä siitä, että nykyinen surkea rakentaminen tapahtuu markkinoiden ehdoilla. Juuri siksi mä haluan herätellä ihmisiä pohtimaan asiaa toisin. Mitä jos sittenkin korjaisi vanhan eikä ostaisi uutta?
Sekin on selvää, että 1950-luvulla ihmiset olisivat kiljuen ottaneet alumiinipuitteiset ikkunat, jos niitä vain olisi ollut. Siksi mä en kehukaan entisaikojen ihmisiä, koska ihmisen elämä on aina ollut typerehtimistä. Ei ole mitään syytä romantisoida entisajan ajatusmaailmaa.
Silti ne niukat materiaalivalinnat sattuivat olemaan kätevästi luonnon aikaansaamia, joten ne kestivät vettä, tuulta ja kosteaa ilmaa siten kuin luontokin. Eli hiton hyvin. (Palamista ne kestivät yhtä huonosti kuin luontokin. Sen takia saunat ja riihet sijoitettiin kauemmas pihapiiristä. Ne kun tuppasivat roihahtamaan tuleen aina silloin tällöin.)
Hei Katleena! Pidin näkökulmastasi aiheeseen ja luin juuri myös erään vanhemman tekstisi. Rakennuskonservaattorina arvostan vanhojen rakennusten teknistä toimintaa ja kestävyyttä ajan saatossa. Suunnitteluassistenttina ja talonrakentajana joudun tekemisiin nykyarkkitehtuurin kanssa. Kansalaisena odotan innolla seuraavaa kertaustyyliä, joka kääntäisi kehityksen suunnan ja tarjoaisi vanhasta ammentavia innovaatioita ja kaunista katseltavaa. Onneksi toisinaan tulee vastaan jopa joku uudempikin rakennus, joka miellyttää perinteitä arvostavaa silmää. 😁
Kiitokset Mikko! Toivottavasti palaamme vähitellen kestävän rakentamisen tapoihin.
Vanhoissa kaupunginosissa liikkuessa katse kiinnittyy aina korkeisiin ruutuikkunoihin, jotka luovat julkisivuun ryhdikästä ja arvokasta vaikutelmaa. Sittemmin Suomi rakennettiin täyteen asuinrakennuksia, joissa kaikissa näyttää olevan samat litistyneiltä näyttävät elementti-ikkunat. Näiden julkisivujen yleisvaikutelma on usein kaikkea muuta kuin mieltä kohottava.