Annan ilmaisen vinkin. Jos joudut mediakohun keskelle, älä koskaan syyttele muita.
Tapaus 1: Marimekon toimitusjohtaja Mika Ihamuotila on on pöyristynyt plagiointikeskustelusta. Toimittajat eivät hänen mielestään saisi ottaa vinkkipuheluiden perusteella asioita esille. Ihamuotila myös muistaa mainita sen, että muut kopioivat Marimekkoa.
Tapaus 2: Kansanedustaja James Hirvisaari syyttää natsitervehdyskohussa mediaa siitä, että sen ”mopo pahasti keulii”. Kuulemma myös joillain tahoilla ”pipo kiristää”, ja media on pahantahtoinen.
Ymmärrän hyvin, että kriisin keskellä tekee mieli syytellä muita. Ihminen on silloin stressaantunut, eikä hän kykene analyyttisyyteen.
Kaiken lisäksi molemmissa ylläolevissa tapauksissa viestijä on faktisesti syytön: Ihamuotila ei ole itse plagioinut, eikä Hirvisaari tehnyt itse natsitervehdyksiä. Tämän vuoksi ihmisen luonnollinen reaktio on osoittaa sormella kolmansia osapuolia – erityisesti viestinviejää.
Syyttely ei kuitenkaan toimi. Annan ensin perusteluja ja sitten ratkaisuja.
Miksi syyttäminen ei auta kriisiviestinnässä?
- Toisten syyttäminen on vihamielistä, ja se antaa viestijästä aggressiivisen kuvan.
- Kaikki ovat kuulleet sen väitteen, että hyökkäys on paras puolustus. Niinpä toisten syyttely kertoo alkukantaisesta puolustusreaktiosta.
- Toisen syyttäminen näyttää vastuun pakoilulta.
- Toisten syyttäminen vaikuttaa selittelyltä ja yritykseltä kääntää huomio muualle.
Mitä pitäisi tehdä, kun itse on syytön?
- Vaikka olet syytön, pyydä silti anteeksi. Ihamuotila voi pyytää anteeksi sitä, että fanien luottamus on petetty ja että plagiaatti on päässyt seulan läpi. Hirvisaari voi pyytää anteeksi sitä, että hänen ystävällään on huono huumorintaju ja että tämä on tehnyt natsitervehdyksen eduskunnassa.
- Kiitä kaikkia osapuolia. Kiitä siitä, että asia on otettu esille (vaikka kuinka v*tuttaisi).
- Pyydä yleisöltä apua. Ihamuotila voi toivoa, että ihmiset ottavat yhteyttä suoraan Marimekkoon, jos epäilevät plagiaattia. Hirvisaari voi toivoa, että eduskunnan etiketti ja käytössäännöt saataisiin tutuiksi myös vierailijoille.
- Kerro, miten toimitte jatkossa. Marimekko jo kertoi tiukentavansa plagiaattiseulaansa. Hirvisaari voisi luvata, että hän käy etikettiä läpi ystävänsä kanssa.
Syyttelyllä kohu vain laajenee, mutta ratkaisukeskeisellä metodilla se vaimenee.
Luen tuossa vanhuusiän opiskelujen takia aika paljon erilaista kirjallisuutta. Ja osa niistä koskee johtamista. Niissä kirjoissa muistutetaan siitä, että nykyään ja tulevaisuudessa pomot joutuvat sietämään erilaista kritiikkiä kuin ennen. Eli ylhäältä tulevia komentoja ei niellä kritiikittä ja vastaan pullikoimatta.
Uskoisin, että sama asia tulee ja on tullut näkyviin monessa muussakin. Eli nykyään uskalletaan enemmän ottaa kantaa asioihin, joissa nähdään tehdyn vääryyttä. Eli kiistämällä ei pitkälle pääse, mutta asiallisella käytöksellä pääsee pidemmälle.
Toinen asia, joka näkyy liian usein on se, että ei osata ajatella asiaa toisten kannalta. Eli se ei aina ole hyväksi, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Ja joskus pitää osata ajatella asiaa muidenkin kannalta. Tasa-arvoa ei ole se, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla, vaan että jokaista kohdellaan niinkuin hän haluaa itseään kohdeltavan. Eli pitää osata ajatella asioita toistenkin kannalta.
Jos hetken ajattelisi toistenkin kannalta asioita, niin tarve kriisiviestintäänkin voisi vähentyä. Eli miettisi miksi jokin asia pitää tehdä erilailla, kuin itsestä tuntuu oikealta.
Kari…
Kari, taisit osua ihan oikeaan. Johtamiskulttuuri ja ”tottelemiskulttuuri” ovat muuttuneet. Jos sitä ei ymmärrä, epäonnistuu viestinnässä varmasti.
Jos osaa etukäteen miettiä asioita toisen osapuolen kannalta, pystyy taatusti välttämään monet kriisit.
Ajan henkeä kuvaa hauskasti se, miten eilisessä Hyvät ja huonot uutiset -sarjassa Mikael Jungner viittasi mediaan ja vanhoihin hyviin (?) aikoihin, jolloin ”Mielipide ei ollut uutinen”. Toisin on tänään 🙂
Hyvä huomio! Mielipide on tosiaan uutinen, jos se tulee vaikuttajatahon suusta.
Asiaa! Tuosta anteeksipyytämisestä näköjään on useampaa koulukuntaa. Itse teen eron pahoittelun ja anteeksipyynnön välille, vaikka ymmärränkin anteeksipyynnön rauhoittavan vaikutuksen. Ajattelen kuitenkin pahoittelun vaikuttavan lähes samoin.
Ei vain jotenkin luonto anna periksi pyytää anteeksi, jos en ole itse vastuussa. Jos taas olen, silloin pyrin pyytämään anteeksi, että…
Se nimittäin särähtää pahasti, kun julkisuudessa joku ”pyytää anteeksi, jos joku on pahoittanut mielensä”.
Mainitsemassasi tapauksissa on kyllä perusteltua olettaa, että ko. henkilöt ovat myös osavastuussa tapahtuneesta. Kiitos terävästä kannonotosta!
Jarno, et ole ainoa, jolle anteeksipyyntö toisten puolesta on vaikeaa. Hyvä organisaatioviestijä pyytää kuitenkin anteeksi muidenkin nimissä.
Tässä voi ajatella niin, että Marimekolla suunnittelija on käsi, ja toimitusjohtaja on suu. Suun pitää pyytää anteeksi käden tekemisiä, eikä vedota siihen, että ”se oli käsi, enkä minä”.
Sen sijaan tuo mainitsemasi ”pyydän anteeksi jos joku on pahoittanut mielensä” on tosiaan huono sanavalinta. Siinä ei pyydetä anteeksi oman organisaation tekemisiä, vaan sarkastisesti viitataan mielensäpahoittajiin.
Oh, sian leuka, että olen useampaan kertaan tätäkin kommenttiani yrittänyt lähettää iPadin kautta mutta jostain syystä se ei-kerta-kaikkiaan-ole-onnistunut-ja-meinasi-hermot-mennä. Uudestaan: osuit naulan kantaan, Katleena. Toivoa sopii, että nyt nämäkin nykyaikaisesta viestinnästä jälkeen jääneet yritykset (lue: johto) / instanssit palkkaisevat asiantuntevan viestintäkouluttajan päivittämään heidät nykyaikaan. Kiva oli myös, että kerroit mitä tehdä syyttelyn sijaan sitten kun maito on jo kaatunut. Tämä blogi on pakko jakaa myös LinkedInissä (mutta miksi siihen ei ole suoraa jakomahdollisuutta kuten on Twitteriin??)
Merja, tervetuloa EOT-blogiin!
Toivotaan tosiaan, että viestintätietoisuus leviää. Toisen syyttely ja muille naureskelu on huono strategia. Sittemminhän Hirvisaari on pyytänyt anteeksi, mutta se tapahtui liian myöhään.
Hyvä idea tuo LinkedIn-nappula. Tsekkaan sen asap.