Sinua ei ole tehty julkisuutta varten. Ketään meistä ei ole tehty julkisuutta varten.
Meidät on tehty hankkimaan ruokaa, toimimaan yhteisössä ja auttamaan muita. Meidät on jopa tehty rakentamaan hierarkioita pienissä kyläyhteisöissä ja sittemmin työpaikoilla. Osaamme toimia Dunbarin luvun ehdoilla: noin 150 ihmistä tunnistaa meidät, ja me tunnistamme samat 150 ihmistä.
Mutta meitä ei ole tehty julkisuutta varten.
Mitä julkisuus on?
Julkisuus tarkoittaa sitä, että missään ei ole yksityisyyttä. Ventovieraat haluavat kaveriselfien. Kadulla ihmiset vilkuilevat tekemisiäsi. Sinua salakuvataan kaupassa, koska Seiska maksaa vihjepalkkion siitä, että kansanedustaja ostaa olutta. Et tiedä, onko uusi ystäväsi lainkaan aito ystävä.
Media raportoi julkkiksen alkoholismit, avioerot ja työttömyydet. Jokainen oman elämän kurja käänne moninkertaistuu, kun sama kipeä teema tulee silmiin uutisissa ja lööpeissä. Kaikki tietävät, että olen mokannut. Julkkis ei voi ryömiä piiloon nuolemaan haavojaan.
Julkisuudessa on se sairas ominaisuus, että se moninkertaistaa elämän kurjat asiat – ja se vääristää elämän hyvät asiat.
Niinpä hopeamitalikin on häviö ja vaalivoitto on vaatimus. Menestyskirja tai hittialbumi ovat vain iso paine toistaa sama menestys uudelleen. Mikään saavutus ei tunnu miltään, sillä jollakulla muulla on aina enemmän seuraajia, enemmän tykkäyksiä, enemmän gaalakutsuja.
Julkisuuden henkilöön kohdistuu tuhatmäärin enemmän muiden ihmisten odotuksia, toiveita, unelmia ja vaatimuksia kuin tavalliseen kansalaiseen. Meitä ei ole tehty sellaista varten. Moni ihminen kokee painetta lunastaa pelkästään omien vanhempiensa odotukset tai kaveripiirin luomat todelliset tai kuvitellut paineet. Miten kukaan voisi ikinä lunastaa tuhansien ventovieraiden odotukset?
Julkisuus ei hiivi, vaan se hyökkää
Ennen vanhaan julkisuus ei tullut sattumalta eikä yhtäkkiä. Julkisuus oli vain negatiivinen seuraus hyvin tehdystä työstä, ja se kasvoi vähitellen. Paikallispoliitikosta kuoriutui vuosien myötä kansanedustaja, oman kylän laulajatähdestä tuli vähitellen Suomi-julkkis, ja urheilijanuori kasvoi rooliinsa kilpailu kilpailulta.
Nykyään on some. Se tekee meistä julkkiksia yhdessä päivässä, emmekä me ole valmistautuneita siihen. Suosio koukuttaa, ja se pistää tekemään yhä typerämpiä TikTok-haasteita. Juon lattianpesuainetta, tykätkää! Nuolen julkisen vessan hanoja, katsokaa! Kuvaan itseäni jyrkänteellä, jakakaa!
Mitä tästä kaikesta seuraa? Meillä on aina ollut alkoholisoituneita muusikoita, stressaantuneita poliitikoita ja masentuneita kirjailijoita, mutta nykyään meillä on myös ahdistuneita somevaikuttajia ja paniikkihäiriöstä kärsiviä Instagram-nuoria.
Ketkä ovat turvassa?
On olemassa vain yksi ihmisryhmä, joka selviää julkisuudesta hieman vähemmillä naarmuilla.
Kuninkaalliset.
Kuninkaallisilla suvuilla on vuosisatojen mittainen ymmärrys siitä, mitä julkisuus voi tehdä ihmiselle. Maailmanhistoria on täynnä pähkähulluja ja itseään täynnä olevia hallitsijoita, jotka humaltuivat asemastaan kuin tiktokkaaja tuhannesta tykkäyksestä. Valtakuntia on sortunut, kun hullu hallitsija on haalinut lisää valtaa ja vaurauksia. Ei ihme, että näistä virheistä on otettu opiksi.
Niinpä nykyajan kuninkaalliset suvut hallitsevat julkisuutta hieman paremmin kuin heidän esivanhempansa. Lapset kasvatetaan pienestä pitäen julkisen ja yksityisen rajanvetoon. Suvut jäsenet pidetään ruodussa. Ympärille haalitaan vain luotetuimmat lääkärit, avustajat ja sihteerit. Julkisuutta annostellaan ja säännöstellään, sillä se turmelee. Kaiken lisäksi kuninkaallisilta on otettu pois poliittinen valta, koska on parempi jakaa julkisuus yksille ja valta toisille.
Meillä muilla ei ole tähän mahdollisuutta. Ei meillä ole mitään kotikasvatusta siihen, että isoisäsi isoisä sekosi kun sai valtaistuimen; älä sinä nyt tee samaa tuon kultamitalisi kanssa.
No mitä tässä muka pitäisi tehdä?
En minä helkutti soikoon tiedä.
Huomio ja vaikutusvalta koukuttaa minua siinä missä muitakin. Tunnistan sen kutinan, kun jokin päivitykseni lähtee leviämään, ja yritän olla raapimatta. Tunnistan sen kihelmöinnin, kun saan jonkin apurahan tai palkinnon tai edes kehuvan somekommentin. Samalla jään pohtimaan, miten kiitän tyylikkäästi ilman että kiljun samalla nähkää mut, huomioikaa mut, hei minäkin olen täällä.
Yritän toki tehdä sen minkä voin. En puhu lapsistani somessa nimeltä enkä julkaise heidän kuviaan. En puhu parisuhteestani somessa. En noudata jokaista juhlakutsua, koska muuten kaikki vapaa-aika menisi illanvietoissa. En lähtisi mihinkään viidakonselviytyjäbeach-ohjelmaan (eikä onneksi ole pyydettykään, kun en ole valtakunnan julkkis). Vältän ylilaitettuja selfiekuvia somessa, koska olen mieluummin aidosti hauska kuin feikisti nätti. Yritän kasvattaa lapseni olemaan julkisuuskriittisiä. Yritän rohkaista heitä omiin päätöksiin ja tiedostamaan samalla sen, miten ryhmäpaine toimii.
Enkä siltikään tiedä, riittääkö se. Kamppailen itsekin jatkuvasti ristivedon kanssa: toisaalta minulla on rutkasti mielipiteitä ja haluan vaikuttaa yhteiskuntaan, mutta toisaalta tiedän, kuinka vaarallista julkisuus voi olla.
Tykkäys. Kommentti. Jako. Notifikaatio. Huomio. Peukku. Seuraaja.
Me ollaan tuhansien murheellisten tykkäysten maa, jonka Instagram-feediin hukkua saa.