1800-luvun Alma Tuomaantyttärellä ei ollut työaikaa eikä vapaa-aikaa. Oli vain elämää. Se koostui peltotöistä, ruoanlaitosta, puhdetöistä, nukkumisesta ja kaikesta muusta, mitä piti tehdä, jotta pysyi hengissä – ja mieluusti myös onnellisena.
Agraariyhteiskunnan Alma Tuomaantytär ei ajatellut päiväänsä työnä tai vapaa-aikana. Sen sijaan hän todennäköisesti mielsi arkensa koostuvan mieluisista ja epämieluisista töistä.
Kun nämä halot saan hakattua, pääsen lämmittämään tupaa.
Kun tämän lannan saan luotua, pääsen lypsämään lehmää.
Kunhan tämä pyykin hierominen loppuu, pääsen ripustamaan vaatteet.
Kaikki puuhat olivat Almalle töitä, mutta niiden mieluisuus vaihteli oman mielenkiinnon mukaan.
Vapaa-ajan käsite syntyi vasta sitten, kun Alma Tuomaantyttären lastenlasten lapset menivät toiselle töihin. Siirryimme vähitellen omavaraisyhteiskunnasta teolliseen yhteiskuntaan. Silloin ”työaika” oli aikaa, jota annoimme toiselle rahaa vastaan, ja ”vapaa-aika” oli itselle jäänyttä aikaa.
Hassua. Käytämme yhä 2010-luvulla ”työajan” ja ”vapaa-ajan” käsitteitä, jotka syntyivät meille kaksisataa vuotta sitten, teollistumisen alkuvaiheissa. Ne eivät ole ihmisen alkuperäinen tapa hahmottaa ajankäyttöään.
Väitän, että jako ei enää ole kovin validi – varsinkaan suomalaisen tietotyöntekijän kohdalla. Yhä harvempi meistä tekee töitä rahan takia, siis siksi että täytyy elää. Teemme pikemminkin töitä itsemme takia, jotta voimme oppia uutta, kehittää asioita eteenpäin, toteuttaa itseämme, auttaa muita tai ilmaista itseämme.
Tämän takia moni haluaa harrastuksestaan työn: sitä olisi upeaa tehdä monta tuntia päivässä, ja joku vielä maksaisi siitä.
Ne työt, joita vielä tänä päivänä tehdään pakosta ja rahan takia, siirtyvät vähitellen halpatyömaihin ja robottien metallisiin käsiin. Suomi ei ole enää kauaa teollisuusyhteiskunta, vaan olemme kallistyömaa: palveluyhteiskunta, mediayhteiskunta ja kehittämisyhteiskunta.
Alma Tuomaantytär oli viisaampi kuin me. Ei ole relevanttia kysyä, paljonko teet töitä tai onko sinulla vapaa-aikaa. On tärkeämpää kysyä tekemisten mielekkyyttä: Joudutko tekemään paljon asioita, jotka stressaavat sinua ja vievät voimiasi? Saatko tehdä tarpeeksi asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi?
Ihminen voi kohdata työuupumuksen kotonaan, jos hän nääntyy remontin tai hääjärjestelyjen alle. Ihminen voi myös saada virtaa työstään, jos hän saa toteuttaa itseään samanhenkisen yhteisön kanssa.
Haluan viskata työ- ja vapaa-ajan käsitteet metallinkeräykseen, koska sinnehän teollisuusyhteiskunnan jätteet kuuluvat.
Sen sijaan toivon kaikille onnelliseksi tekevää elämää. Siinä saa puuhata mieleisiä asioita, jotka rakentavat omaa ja toisten hyvinvointia – olivatpa ne sitten työtä tai vapaa-aikaa.
* * *
Työterveyslaitoksen Kaisa Into haastoi minut kirjoittamaan työn ja vapaa-ajan erottamisesta. Tein työtä käskettyä.
Tai itse asiassa vapaata käskettyä.
Ja agraariyhteiskunnan Anna tai Pekka, joka ei kuulunut maanomistajaluokkaan, sai pestin vuosi kerrallaan tai joutui hankkimaan leipänsä vielä pienempinä paloina. Tämä pätkätyöläisyys on huomattavasti ”perinteisempää” kuin 1900-luvun pitkät työsuhteet kuukausipalkalla.
Kaisa, olet aivan oikeassa. Sekin vertailukohta osuu maaliinsa.
En väitä, että elämä olisi ollut täydellistä 1800-luvulla. Mutta sen aikainen arjen hahmottaminen on viisaampaa kuin nykyjako työhön ja vapaa-aikaan.
Oleellista olisi onnellisuuden ja mielekkään tekemisen tavoittelu, ei se, jaetaanko jokin puuha työksi vai vapaa-ajaksi.
”Työn ja vapaa-ajan erottaminen ei ole enää validia”. No riippuu vähän mistä katsoo!
Ainakin näin Y-sukupolven edustajana, kun omia ikätovereita katson, tuntuu tuo työn ja vapaa-ajan suhde polarisoituvan: toisille työ ja vapaa-aika ovat toisistaan erottamattomia ja jako tulee yhä enemmän mielekkäiden ja epämielekkäiden hommien välille, jossa molempiin ryhmiin voi kuulua niin ”työajan” kuin ”vapaa-ajankin” asioita.
Toisaalta meillä on kasvava ryhmä ihmisiä (edelleen Y-sukupolvea), jotka käyvät töissä nimenomaan vain töissä – työ on jotain, mistä saa rahaa; se on se, millä rahoitetaan oma elämäntyyli, on se sitten matkustelua, urheilua tai tietokoneiden näpräämistä.
Työstä ei haeta mitään syvempää merkitystä elämään eikä firmaan sitouduta, sillä yhä useampi Y-ihminen kokee, etteivät firmatkaan sitoudu heihin: ihmisiä irtisanotaan mielivaltaisin perustein, työpaikalla pidetään noitavainoja euron työntekijäalennusten vuoksi ja pomot miettivät ääneen, ”onko tolle pakko antaa vanhempainvapaata, no äh, kai se on pakko kun se laissa lukee”. Ja nämä eivät ole keksittyjä esimerkkejä, vaan kaveripiirissä vuoden sisällä käyneitä tapauksia. (Puhumattakaan siitä, että vakityötä ei saa, vaan ihmisiä pidetään kymmenissä ketjutetuissa määräaikaisuuksissa.)
Tämä ei muuten tarkoita, että tämä ryhmä pitäisi töitään erityisen _vastenmielisinä_, vaan tämän jälkimmäisenkin ryhmän ihmiset voivat pitää työtään erittäin mielekkäänä. Se ei vain ole mitään sellaista, minkä ympärille haluttaisiin rakentaa identiteettiä (mikä on se erottava tekijä aikaisempiin sukupolviin verrattuna) tai mitään syvempää merkitystä: työ on työtä, jota tehdään, jotta saadaan rahaa.
Hyvä näkökulma, ja olen itsekin pitkälti samaa mieltä. Itsekään en osaa aina oikein tehdä eroa työn, yrittäjyyden, koulun ja vapaa-ajan välille. Tietysti niin kauan kun palkanmaksuperusteena on käytetty työaika, on sitä eriteltävä. Mielelläni kyllä pääsisin irti siitäkin riesasta. On kyllä ikävää, että hyvin usein eri tekemisen muodot ovat sidoksissa tiettyyn paikkaan. Siitä kahleesta kun pääsisi, ei paljoa tarvitsisi enää pyytää.
Oi sitä onnea, kun voi valita että tekeekö vähän enemmän työtä ja palkkaa siivojan, vai siivoaako itse. Työtähän molemmissa tehdään, vaikkakin eri muodoissa. Lopputulos on kuitenkin sama.
Mitä minä olen seurannut, niin teollisuustyötä on myös palaamassa Suomeen. Kaikkien tuotteiden tekeminen Kiinassa ja roudaaminen tälle puolelle maapalloa ei kannatakaan. Jos en ihan väärin muista, niin esimerkiksi polkupyöriä tehdään taas Suomessa.
Muuten olen kyllä samaa mieltä: harrastuksestaankin voi saada burnoutin.
Tasapainostahan tässä on kyse, siinä missä syömisen, liikkumisen tai paheidenkin kohdalla. Ylityöt ovat ihan ok, jos niistä saa korvauksen, kunhan ei mene överiksi. Itse en ylitöistä korvausta saa, mutta toisaalta eipä ole työajan seurantaakaan. Muutama vuosi sitten meni pahasti överiksi, kun meidän nakkikioski teki vallankumousta teollisuuden mammuttien kedoilla. Kahteen vuoteen yli 3000 ylityötuntia ilman korvausta. Vapaa-aikaa ei juuri jäänyt, ellei nukkumista siksi lasketa. Pien-osakkuus kannusti, mutta sekin vietiin laman varjolla. Olen edelleen samalla työnantajalla ja enimmäkseen tykkään työstäni, varsinkin nykyään kun on homma hanskassa. Nykyään teen juuri niin kuin tykkään ja nautin vapauksista. Välillä haaveilen, että antaisivat kenkää, mutta niin hyvin ei näin nöyrälle tekijälle taida ikinä käydä. Ilman tuota muutaman vuoden takaista olisin täysin tyytyväinen. Skitso tilanne.