Jos olen laskenut oikein, olen tainnut kirjoittaa reilut 40 tietokirjaa ja opinnäytetyötä. Nopeasti tilastoituna jokseenkin näin:

  • 30 viestintään, bisnekseen tai yhteiskuntaan liittyvää tietokirjaa
  • 7 organisaatiohistoriikkia
  • 5 kuluttajatietokirjaa
  • 3 opinnäytetyötä vähintään AMK-tasolta

Joissain kirjoissa on ollut mukana useampi kirjoittaja, ja parissa olen ollut toimittajana.

Olen siis vuosien mittaan kahlannut, tilastoinut ja kirjannut ylös melkoisen määrän lähteitä. Tieteellisiä tekstejä varten on olemassa tarkka lähdeviittausten käytäntö, mutta miten kannattaa toimia populaareissa tietokirjoissa?

1. Näin viittaat lähteisiin populaareissa tietokirjoissa

En tykkää jatkuvasta sulkeiden tai alaviitteiden viljelystä, koska se häiritsee lukijaa ja katkaisee ajatuksen. Siksi en käytä yleistajuisten tietokirjojen lähdeviitteissä sulkeita, numeroita saati asteriskeja.

Silti kunnia pitää antaa sille kenelle kunnia kuuluu. Lukijan on pystyttävä erottamaan selkeästi, mikä on toisen kirjoittajan löytö ja mikä on omaa horinaani.

Olen itse ratkaissut asian näin:

  • Kirjan leipätekstissä mainitsen sanallisesti, ketä siteeraan. ”Karo Kansanedustaja vaati blogissaan syyskuussa 2022, että kansanedustajille pitää saada hapsulliset kullatut epoletit. Tämä on minunkin mielestäni loistava idea.” Tässä olen tarkkana siitä, että lähdeteksti ja minun mielipiteeni erottuvat toisistaan. Annan leipätekstin viitteessä sellaiset tiedot, jolla lukija löytää oikean lähteen lähdeluettelosta kirjan lopusta. Usein viitteeksi riittää kirjan ja kirjailijan nimi.
  • Jokainen lähde löytyy lähdeluettelosta, joka on kirjan lopussa. Jos kirja on laaja, jaksottelen luettelon alaluvuittain. Lukijan on helpompi löytää oikea lähde, kun ne on koostettu kunkin alaluvun alle. Jos taas kirja on suppeampi ja lähteitä on vähän, silloin toki riittää yksi aakkostettu lähdeluettelo.
  • Lähdeluettelo löytyy myös sähköisenä täältä blogista, jotta linkit saa auki helpommin. Viimeisimmän kirjani lähteet ovat osoitteessa www.eioototta.fi/journalismilahteet.

Tämä metodi tarkoittaa sitä, että jokaisessa tietokirjassa pitää aina olla lähdeluettelo. Siitä lukija näkee jo nopealla vilkaisulla, onko lähteistys tehty hyvin ja onko lähteitä käytetty ylipäätään.

2. Näin käytät toisen tekstiä

Oma vahva suositukseni on, että toisen tekstiä kannattaa käyttää vain kahdella tapaa: 1) harvakseltaan suorana sitaattina lähde mainiten ja 2) pääsääntöisesti omin sanoin kerrottuna lähde mainiten.

Sen sijaan en suosittele kolmatta tapaa – eli toisen sanojen kopiointia muka omaksi tekstiksi lähde mainiten.

Monelle voi olla yllätys, että Suomen laki ei tunne plagiaatin käsitettä. Toisten tekstejä saa ilmeisesti lain mukaan kopioida, kunhan mainitsee lähteen. Voisin siis aivan rauhassa plagioida toisten kirjoja ja tutkimuksia, viilata sanamuotoja vain hitusen ja rakennella niistä kirjan – kunhan listaisin lähteet omassa tekstissäni.

Silti tälle on kaksi estettä:

  1. Se mikä on laillista, ei aina ole eettistä. Ei ole reilua käyttää toisten tekstejä sellaisenaan tai edes muokattuna, vaikka kertoisikin lähteet lukijalle.
  2. Se mikä on laillista, ei aina ole hyväksi brändille. Moni kirjojeni lukija on kertonut pitävänsä tyylistäni, joten en haluaisi tuottaa heille pettymystä monistamalla toisten tekstejä. Jos tietokirjailija ei tuota itsenäistä tekstiä, onko hän kirjailija ollenkaan vai onko hän pelkkä kopiokone? Entä kehtaisinko hakea kirjoilleni apurahoja, jos ne olisivat lähinnä leikkaa–liimaa-tekniikalla tehtyjä leikekirjoja? Tai toisinpäin: kuka enää myöntäisi minulle apurahoja, jos olisin vain tehokas kopiokone?

Suosittelen vahvasti, että jokainen tietokirjailija käyttää tekstissä omaa ääntään. Tietokirjailijan tehtävä on koota tietoa eri lähteistä ja kuratoida se lukijalleen uudenlaiseksi pakkaukseksi.

Lähteiden on tarkoitus olla tiedon lähde, ei tyylin lähde. Kirjailijalla itsellään on oltava omat sanat.

 

 

4 kommenttia

  1. ”Monelle voi olla yllätys, että Suomen laki ei tunne plagiaatin käsitettä. Toisten tekstejä saa ilmeisesti lain mukaan kopioida, kunhan mainitsee lähteen. Voisin siis aivan rauhassa plagioida toisten kirjoja ja tutkimuksia, viilata sanamuotoja vain hitusen ja rakennella niistä kirjan – kunhan listaisin lähteet omassa tekstissäni.” Näin ei lain mukaan voi tehdä. Se, ettei laissa käytetä sanaa plagiaatti, ei tarkoita sitä, että toisen työtä voisi vapaasti kopioida, kunhan vain mainitsee lähteen, ja laatia tällaisista kopioiduista tekstipätkistä kirjan. Tällaisen toiminnan estää tekijänoikeuslaki. Opetus- ja kulttuuriministeriön alainen tekijänoikeusneuvosto on antanut lukuisia lausuntoja tapauksista, joissa toisen tekstiä on kopioitu sanasta sanaan tai hitusen muunneltuna. (Tekijänoikeuslaki toki mahdollistaa esimerkiksi siteeraamisen, mutta ei rajattomasti eikä ilman järkevää perustetta, vaan ”Julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa”).

    Vastaa

    1. Kiitos tarkennuksesta! Nimenomaan plagiaatti-sanaa ei käytetä laissa.

      Tuo esimerkkini laillisuudesta on tarkoituksellisen absurdi. Maalaisjärkihän sanoisi, että copy-paste-”kirjoittaminen” ei ole OK, mutta tuoreessa lausunnossaan Atenan juristit sanovat, että Maria Petterssonin kirjoitustapa on laillinen: https://atena.fi/ajankohtaista/suomen-historian-janniin-naisiin-kohdistunut-julkinen-keskustelu.

      En oikein tiedä, mitä ajatella tuosta Atenan lausunnosta. Itse en ikinä kehtaisi tehdä copy-paste-kirjoja.

      Vastaa

  2. Kyllä sä Katleena tiedät mitä siitä lausunnosta ajatella.
    Selvästi potkuriin on osunut ja lausunto julkaistuna on osa kriisiviestintä. Juristin lausunnon keskeinen osa on, että ei tartte pyytää anteeksi.
    Ei tartte olla juristi ymmärtääkseen, että jonkun mieli on pahoitettu. Tässä tapauksessa kustantamon keskeisen sidosryhmän eli kirjoittajien.
    Mitä tahansa silloin sanotaan, niin ainakaan ei sitä, että joku on pahoittanut mielensä aiheetta eikä kannata pyytää anteeksi.

    Vastaa

    1. Hahaa, totta: mä tiedän hyvin mitä ajatella Atenan lausunnosta kriisiviestinnän kannalta. Se ei nimittäin mennyt mitenkään maaliin. Lausunnossa piilouduttiin anonyymien juristien selän taakse, ei pyydetty anteeksi, noustiin siilipuolustukseen ja syyteltiin asian julkisuuteen tuoneita tutkijoita.

      Mutta juridiikan suhteen mä oikeasti olen epävarma: onko muka todellakin niin, että Petterssonin käyttämä copy-paste-kirjoittaminen pienin muutoksin on lain mukaista toimintaa? Mä en itse ikinä kehtaisi tuottaa tekstiä tuollaisin metodein.

      (Mä toivon että joku vie keissin oikeuteen, koska olisi arvokasta saada tähän tuomioistuimen kanta.)

      Vastaa

Kerro oma kantasi Kommentointiohjeet?

Tässä blogissa saa kommentoida omalla nimellä tai minun tunnistamallani nimimerkillä. Vaadin myös kunnollisen meiliosoitteen. Minua ja mielipiteitäni saa ilman muuta kritisoida. Muistathan silti hyvät tavat. Karsin jo etukäteen kaikki alatyyliset kommentit, mainokset sekä tietenkin laittomat sisällöt. Mitä perustellummin asiasi esität, sitä varmemmin se tulee huomioiduksi.