Suuri konnotaatiokeskustelu: onko halpa hyvä vai huono?

Kielitieteessä puhutaan konnotaatiosta eli sanan tuomista mielleyhtymistä. Jokaisella meillä on sanoille omat mielleyhtymämme. Vaikkapa mämmistä tulee jollekulle mieleen kermainen pääsiäisherkku ja tunnelmallinen perhejuhla, ja toinen taas ajattelee kuvottavaa kakkakulhoa.

Konnotaatioiden suhteen sanat voidaan jakaa karkeasti neljään luokkaan. (Joudun antamaan esimerkit arviolta, sillä oikeasti jaotteluun tarvittaisiin laaja otos ja kunnon haastattelut. Näiden esimerkkien on tarkoitus vain osoittaa erot, ei liimata tiettyjä sanoja tiettyyn luokkaan.)

1) Sanat, joilla useimpien mielestä on positiivinen konnotaatio

  • rakkaus
  • ilo
  • herkku
  • lempiruoka
  • riemuita

2) Sanat, joiden kesken konnotaatiot jakautuvat selkeästi

  • kissa (silittelyä ja huvittavia temppuja vai allergiaa, lirautuksia ja kynsiä?)
  • syksy (kaunis ruska vai loska ja räntä?)
  • äly (viisautta ja järkeä vai kylmyyttä ja ihmisten unohtamista?)
  • halpa (edullista ja rahaa säästävää vai halpista, huonoa ja junttia?)

2) Sanat, joilla ei yleensä ole erityistä konnotaatiota puoleen tai toiseen

  • konjunktiot kuten ja, eli, tai, vai
  • neutraalit perusverbit kuten olla, tehdä, sanoa

4) Sanat, joilla useimpien mielestä on kielteinen konnotaatio

  • ilkeä
  • aikavaras
  • petos
  • rikos
  • typerys

Ja nyt tullaankin kiinnostavaan asiaan. Miten tämä konnotaatiokirjo vaikuttaa kielenkäyttöön ja sanojen vakiintumiseen?

Ensinnäkin sanan hyvyyttä tai huonoutta ei koskaan voi perustella oman konnotaation mukaan, koska se saattaa olla täysin vääristynyt suhteessa yleiseen mielipiteeseen ja totuttuun käyttöön. Siksi sanan hyvyys tai huonous pitää perustella käyttöesimerkein tai perusteluissa pitää viitata sanan yleiseen käyttötapaan. (Toki omassa kielenkäytössä jokainen voi käyttää mitä sanaa haluaa, mutta jos kannanottoni vaikuttaa vaikkapa organisaation linjaukseen, sen pitää olla perusteltu, eikä ”mun fiilikset” -kamaa.)

Tämä on erityisen tärkeä pointti markkinoijalle, poliitikolle ja viestijälle. Jos käyttää tietämättään sellaista sanaa, joka on negatiivinen omalle kohderyhmälle, ampuu itseään jalkaan aika tuhdisti.

Toiseksi pitää hyväksyä se, että jokin sana on täysin validi asiayhteydessä A, mutta täysin asiaton asiayhteydessä B. Esimerkiksi pässi on normaali termi lammastilalliselle, mutta se ei ole positiivinen palaverissa, jos sitä käytetään johtoryhmän jäsenestä.

Tämä on erityisen tärkeä pointti tietyn suppean alan asiantuntijalle. Hänen neutraali terminsä saattaakin olla värittynyt yleiskielessä.

Kolmannekseen sanojen sijainti kategorioiden välillä muuttuu. Hyvä esimerkki on mongoloidi, joka ei missään nimessä ole enää asiallinen lääketieteen termi. Sen tilalle on tullut jo 1960-luvulla Downin oireyhtymä. Tämän takia sanan hyvyyden tai huonouden perusteluissa ei voi vedota kaukaiseen historiaan, vaikka lähihistoriaan voikin viitata. Konnotaatiot vaihtuvat, ja se on kielen luonnollinen ilmiö.

Tämä on erityisen tärkeä pointti konservatiiville. Maailma muuttuu. On turha yrittää selittää, että ”kyllä MINULLE neekeri on ihan neutraali sana”. Se ei nimittäin ole sitä enää oikeasti.

Neljännekseen konnotaatiot vakiintuvat käyttöyhteydellä. Jos esimerkiksi nimi Jonne liitetään energiajuomiin, kadulla parveiluun ja teini-ikään, se on harvan mielestä enää neutraali nimi. Siksi Jonne-nimen määrä on selkeästi laskenut 1990- ja 2000-luvun vaihteen huippuvuosista.

Tämä on erityisen tärkeä pointti poliitikolle, johtajalle ja järjestöaktiiville. Jos haluat vakiinnuttaa oman termisi tai luoda kokonaan uuden sanan, huolehdi sen sopivista käyttöyhteyksistä. (Tämän takia muuten strategian jalkauttaminen on monelle työntekijälle kirosana. Se assosioituu epämiellyttäviin toimenpiteisiin.)

Viidennekseen kenenkään konnotaatio ei ole kielitieteen näkökulmasta ”väärä”, vaikka se onkin harvinainen. Voihan olla, että jossain rikollisporukassa sana petos on vain nokkeluuden osoitus, eikä mikään negatiivinen teko. Tämä konnotaatio on totta ja olemassa, vaikka se ei onneksi olekaan valtavirran konnotaatio.

Tämä on erityisen tärkeä pointti arvokeskusteluissa. Jos oma oletus lähtee siitä, että minä olen oikeassa ja sinä väärässä, homma ei etene kovinkaan pitkälle.

 

6 kommenttia

Mitä eroa on liikemiehellä, puhemiehellä ja esimiehellä?

Kerrataanpa nyt viikonlopun puheenaihe:

  1. Ensin Aamulehti ilmoitti, että se lopettaa mies-loppuisten sanojen käytön. Se alkaa kutsua eduskunnan puhemiestä puheenjohtajaksi, lakimiestä juristiksi ja palomiestä pelastajaksi.
  2. Kaverini, toimittaja Sanna Ukkola ei pitänyt linjausta kovin järkevänä, minkä hän ilmaisi blogissaan selkein sanoin. Tarkkana tyyppinä Sanna huomasi, että samassa Aamulehden numerossa puhuttiin kuitenkin naispiispasta ja asemiehestä. Hieman kaksinaismoralistiseltahan Aamulehden toiminta näyttäytyy tuossa valossa.
  3. Viestintäala tietenkin reagoi nopeasti. Alalla tiedetään, että sanat luovat todellisuutta, joten siksi muun muassa Ellun kanat ja kaverini Elisa Heikura puolustivat Aamulehden linjausta.
  4. Somekaaoksesta en viitsi edes raportoida. Jokainen voinee kuvitella, että kaikkia asianosaisia on solvattu, kutakin eri taholta. Aamulehti on idioottisuvakkijulkaisu ja punaviherkuplaa pahentava valemedia, ja Sanna taas on seksisti-rasisti ja vihaa lietsova lähes-paholainen.

Yksi helkutin tärkeä näkökulma kuitenkin unohtui kaikilta: kielitiede. Nyt en puhu jostain teoreettisesta mukasana-avaruudesta vaan niistä konkreettisista faktoista, jotka painavat, kun ihmiset valitsevat sanojaan tiedostaen tai tiedostamatta.

Aamulehden linjauksen isoin ongelma on se, että se käsittelee kaikkia mies-loppuisia sanoja samalla tavalla, vaikka niissä on erotettavissa montakin eri alaluokkaa. Alaluokat jaottuvat sanan käytön ja korvattavuuden mukaan. Käytännössä siis Aamulehden kategorinen yleislinjaus ampuu itseään omaan jalkaansa, sillä se on mahdotonta toteuttaa niin, että lopputulos on täyspäinen.

Otan nyt erikseen esille sukupuoleen viittaavia ammattinimikkeitä ja käyn läpi ne ryhmittäin. Samalla kerron, mitä näille sanaryhmille pitäisi tehdä.

1) Auttamatta vanhentuneet ammattinimikkeet, joille on täysin vakiintuneet suomennokset

Terveyssisar on nykyään lähihoitaja tai sairaanhoitaja tai terveydenhoitaja. Vastaavasti aika harva puhuu tosissaan liikemiehestä, sillä on olemassa yrittäjä, kasvuyrittäjä, hallitusammattilainen ja sijoittaja. Kovin moni ei myöskään kutsu paikalle lakimiestä, koska on olemassa juristi ja joissain tilanteissa asianajaja (joka on muuten erillinen tutkintonsa). Vastaavasti tiedemies on suomeksi tutkija, ja lehtimies on toimittaja tai journalisti.

Samalla veikkaan, ettei kovinkaan monen käyntikortissa lue ”terveyssisar”, ”lakimies”, ”tiedemies”, ”liikemies” tai ”lehtimies”. Ne nimittäin haiskahtavat vahvasti 1950-luvulta. Jos tekisimme kielitieteellisen analyysin eri aikakausien tekstiaineistosta, voisimme havaita, että nämä termit ovat vähentyneet ja vanhentuneet 1990-luvun jälkeen.

(Näistä kaikista voit tehdä Google-haun. Jokainen näistä mies-loppuisista termeistä tuottaa selkeän vähemmistön hakukoneosumissa verrattuna modernimpiin ammattinimikkeisiin. Tämä osoittaa kiistatta termien vanhanaikaisuuden ja väistymisen.)

Tässä asiassa siis komppaan Aamulehteä – tosin en ymmärrä, mitä kumman julistamista asiassa on. On olemassa paljon vanhentuneita termejä, joille on olemassa lyhyempi ja kätevämpi vaihtoehto. Ihan fiksua, että nämä päivitetään ja sovitaan lehden sisäiseksi käytännöksi.

Tähän ryhmään voi muuten pian lukea myös lentoemännän, sillä stuertti on napakampi ja tiiviimpi.

2) Julkisten instituutioiden ammattitermit, joita ei voi muuttaa ulkopuolelta

Näitä ovat palomies ja puhemies. Fiksu media ei voi yhtäkkiä ryhtyä käyttämään näistä toista termiä, koska se aiheuttaa väärinkäsityksiä. Lukija ei voi tietää, että lause ”pelastajat tulivat paikalle” tarkoittaa juuri palomiehiä, eikä esimerkiksi poliiseja tai ambulanssihenkilöstöä. Lukija ei välttämättä myöskään hahmota, että eduskunnan puheenjohtaja ja puhemies tarkoittavat samaa tyyppiä.

Tämä ei siis ole toimituksen linjattavissa oleva asia, vaan se on kyseisten organisaatioiden (tai joissain tapauksissa lainsäätäjien) asia.

Toki kannatan, että puhemies vanhanaikaisena terminä vaihdettaisiin tutummaksi puheenjohtajaksi, mutta sitä päätöstä Aamulehti ei voi tehdä. Kielestä tulee epäselvää, jos yhteiset sanat katoavat ja jokainen taho käyttää vain itselleen mieluista sanaa.

3) Sanat, joille ei ole parempaakaan suomennosta

Ikävä kyllä esimiehelle ei ole selkeämpää termiä. Arkikielessä puhutaan pomosta, mutta se ei sovi neutraaliin yleiskieleen. Vastaavasti esihenkilö on lähellä kankeaa viranomaisjargonia, enkä usko, että sitä voidaan vakiinnuttaa käyttöön vain päättämällä.

Twitterissä jotkut väittivät pokkana, että ”esihenkilö on ihan vakiintunut termi”. No eipä kyllä ole. Termi esihenkilö esiintyy Googlessa vain 3 000 kertaa, kun taas esimies yli 2 000 000 kertaa.

Esimiestä ei myöskään voi suomentaa päälliköksi tai johtajaksi, sillä esimies-termi kattaa sekä päälliköt että johtajat. Tyypillisestihän organisaatiossa johtaja on johtoryhmän jäsen, ja hänen tiimissään on päälliköitä. Päälliköiden ”alla” taas ovat tiiminvetäjät. Esimies ei ole synonyymi minkään noiden kanssa, vaan se on kattokäsite päällikölle, johtajalle ja tiiminvetäjälle. Termi esimiesasema tarkoittaa sitä, että ihmisellä on johtovastuu joidenkin toisten tyyppien tekemisiin.

Tästä voisi toki julistaa sanakilpailun: ”mitä esimies on sukupuolineutraalisti sanottuna?” Tyypillisesti kilpailuista ei kuitenkaan ole apua. Kansa käyttää sitä sanaa mitä kansa käyttää, eikä se muutu kovin herkästi. (Eikä tasa-arvo sitä paitsi tukahdu siihen, että siellä täällä kielessä on vielä hassuja jäänteitä historiasta.)

* * *

Ennen kuin kannatat tai kritisoit Aamulehden linjausta, tee itsellesi selväksi, mistä sanaryhmistä puhut. Sanoja ei voi käsitellä isona könttänä, vaan niillä on omat taustansa, käyttömuotonsa ja merkityksensä. On kielitieteellinen virhe joko pistää pannaan kaikki mies-loppuiset sanat tai vaihtoehtoisesti vakiinnuttaa kaikki mies-loppuiset nimikkeet.

* * *

Edit 19.9.2017 klo 10.20: lisätty tekstiin terveydenhoitaja.

79 kommenttia

Hus, varaa liput Tampereen teatterin Cats-musikaaliin

Kävimme neljän hengen porukalla katsomassa Tampereen teatterin Cats-musikaalia torstaina. Hesari oli hehkuttanut kissaesitystä jo aiemmin, joten odotukset olivat korkealla.

Jo väliajalla totesimme, että liput olivat hintansa väärtejä. Pelkkä ensimmäinen puoliaika antoi niin paljon, että minulle oli ihan sama, vaikka näyttelijät olisivat pelanneet sudokua seuraavan puoliajan. Oli kuin olisi ostanut kultalankaa polyesterin hinnalla.

Toisen puoliajan kohokohta oli Irina Milanin tulkinta Memory-kappaleesta. Kylmät väreet viipottavat selässä, kun artisti laittaa itsensä ja historiansa peliin ja elää kappaleensa mukana.

Musiikki oli sitä aitoa Andrew Lloyd Webberiä, joskin suomenkielisin sanoin. Muutamassa kohdassa tekstityksestä oli apua, sillä kun viisitoista kissaihmistä laulaa keuhkojensa voimalla kuutamon perään, sanoista ei saa mitenkään selvää. (Ja minullehan sanat ovat aina tärkeämpiä kuin sävel.) Parissa kohtaa olisin ehkä itse suomentanut toisin, mutta se oli pelkkä detalji.

Esityksessä käytettiin paljon muutakin kuin perinteisen musikaalin keinoja: oli valohulavanteita, sirkusta ja ilma-akrobatiaa. Välkkyvät vanteet olivat sellaisia, että en ehkä suosittelisi esitystä migreeniherkille tai epileptikoille. Meihin vilkkuvanteet kyllä upposivat täysin, ja veikkaanpa niiden löytyvän useammassa perheessä joululahjatoivelistalta.

Yritän tässä nyt vaikuttaa kriittiseltä, mutta en osaa yksilöidä esityksestä ainuttakaan korjattavaa kohtaa. Lavastus oli vaihteleva, monitasoinen ja muuntuva. Musiikki sai ihon kananlihalle – ja siis hyvällä tavalla, ei samalla tavalla kuin lähipubin karaoke tiistai-iltana. Maskeeraus ja asut olivat toimivia: ne olivat kropasta vain viitteellisen kissamaisia, ja tehokas kattivaikutelma perustui erityisesti kasvoihin, korviin ja hiuksiin. Tykkäsin siitä, että hahmot eivät näyttäneet lasten päiväristeilyn puuhanurkan vetäjiltä.

Suosikkihahmoni oli Risto Korhosen rotta: koominen, itsetietoinen ja silti aina sivuroolissa oleva hieman vinksahtanut hahmo. Korhonen oli aikanaan kiinnitetty Hämeenlinnan kaupunginteatteriin 2000-luvun alussa, ja tykkäsin hänen otteestaan jo silloin. En ollut tsekannut etukäteen Catsin miehitystä, joten Korhosen mukanaolo oli positiivinen yllätys.

* * *

Sitä minä kyllä ihmettelen, että miksi halvatussa luet vielä tätä jorinaani. Hus mene mieluummin varaamaan omat lippusi, ennen kuin ne loppuvat. Tätä esitystä et halua jättää väliin.

2 kommenttia