Osallistuin tänään kahden tutkijan pilottihaastatteluun, jonka aiheena oli tekoälyn käyttö kirjaprosessissa. Yksi tavoitteista oli selvittää, missä vaiheissa prosessia tekoälyn käyttö on hyödyllisintä.
Totesin tutkijoille, että yhtä asiaa en ulkoista: ajattelua.
Voin kyllä käyttää tekoälyä prosessin alkupuolella lähteiden etsimiseen, taustamateriaalin kääntämiseen ja tutkimusten tiivistämiseen. Samoin käytän sitä loppupuolella oikolukuun ja sisältöjen ristiintsekkaukseen.
Mutta analyysiprosessia ja kirjoittamista en ulkoista. Ne ovat tietokirjailijan työn ydintä, joista en voi luopua. Jos siirtäisin ajattelun tekoälylle ja viettäisin itse sohvaperunan arkea, kadottaisin oleellisen osan itsestäni.
Samalla menettäisin otteen työn laadusta. En voisi tietää, mihin lähteeseen mikäkin tieto perustuu ja miksi tekoäly päätti muotoilla asian juuri näin. En pystyisi luottamaan kirjan sisältöihin, koska jossain saattaa olla hallusinaatioita.
Yritin selittää tätä ajatteluani tutkijoille, joten roiskaisin spontaanisti metaforan:
Jos ulkoistaisin kirjaprosessissa ajattelun tekoälylle, se on kuin ulkoistaisin avioliitossa seksin alihankkijalle.
Sanoin heti perään, että älkää nyt hitossa siteeratko tuota tutkimuksessa, mutta olkoot. Tulipahan taas muotoiltua yksi tekstinpätkä ilman tekoälyä – ja ilman mitään muutakaan älyä.
PS. Yhteistyökumppanini Rapport on juuri lanseeraamassa hanketta Ihmisen tekemää, jossa pohditaan tekoälyn merkitystä työelämässä. Olen itse valmis ulkoistamaan kotona siivouksen ja töissä lähdetyön, mutta osaamisen ydintä ei saa koskaan luovuttaa pois.