Silmiini sattui haastattelu, jossa kriisiviestinnän tekijä kertoi näin:
Huumori ja satiiri eivät ole koskaan hyviä keinoja reagoida somekohuun. [– –] Huumoria ei kannata kriisiviestinnässä harrastaa koskaan.
(Häveliäisyyssyistä en nyt linkkaa kollegaani tähän, sillä ei ehkä ole korrektia nimetä häntä suoraan. Ajatuksenani ei ole kritisoida yksittäistä toimijaa, vaan arvostelen tätä alamme yleistä ajattelumallia.)
Olen täysin eri mieltä edellisen sitaatin kanssa. Kriisiviestinnässä on paljonkin keissejä, jossa huumori on erinomainen viestintäkeino.
Se on toki selvää, että kriisiviestinnässä on paljon kiellettyjä huumorin ja mukahuumorin lajeja. Näitä ovat sarkasmi, musta huumori, seksistinen huumori, rasistinen huumori, alatyylinen huumori ja toisille naureskelu.
Tämä lista kattaa kuitenkin vain pienen osan kaikista mahdollisista huumorin lajeista. On surullista, jos ihminen ei keksi muita lajeja eikä osaa hyödyntää huumorin muita tekniikoita.
Otetaanpa siis esimerkkejä niistä huumorin metodeista, jotka toimivat kriisiviestinnässä. Näissä kaikissa on mukana vahva itseironia, ja jokainen on esimerkki onnistuneesta keissistä.
1. Intertekstuaalisuus ja itseironia
Tekniikan Maailma mokasi viime viikolla kuvauspaikan lupien suhteen ja pyysi sitä anteeksi. Anteeksipyynnössä oli mukana intertekstuaalinen ”Herra luutnantti, luulin että” -viittaus.
Kyllä, se oli huumori, joka toimi kriisiviestinnässä.
2. Meemihuumori itseironialla höystettynä
Aikanaan vuonna 2013 ravintola Midhillin vesikannukohu uutisoitiin laajasti. Silloin kohu rauhoittui ravintoloitsija Hans Välimäen itseironiseen meemikuvaan ja epic fail -termiin.
Kyllä, se oli huumori, joka toimi kriisiviestinnässä.
3. Tahallisen ylibyrokraattinen kieli
Vuonna 2014 Apulannan basisti Sami Lehtinen lähti bändistä. Eroaminen tehtiin sopusoinnussa, ja Apulanta laati asiasta tiedotteen: Apulanta Oy:n matalataajuusosaston projektijohtaja Sami Lehtinen jättää tehtävänsä.
Bändille yhden jäsenen lähteminen on aina kriisi, vaikka kaikki olisikin sujunut sovussa. Faneilta tulee kyselyitä, media pommittaa ja mahdollisista riidoista spekuloidaan. Tämä kaikki ehkäistiin etukäteen humoristisella tiedotteella.
Kyllä, se oli huumori, joka toimi kriisiviestinnässä.
* * *
Näiden keissien ikä kertoo, kuinka vähän ihmiset ja organisaatiot uskaltavat käyttää huumoria kriisiviestinnässään. Heidät on peloteltu kuoliaiksi. Yleinen hokema alalla nimittäin on, että ”huumorin käyttö kriisissä on vaaaaltava riski”.
Tässä käy samoin kuin jos toitotat kolmevuotiaalle, että ”ei saa ottaa saksia, sakset ovat vaarallisia”. Jossain vaiheessa huomaat, että kolmevuotias on kasvanut teiniksi, joka pelkää saksia eikä osaa käyttää niitä.
Kysehän ei oikeasti ole saksien vaarallisuudesta vaan ainoastaan taidosta käyttää niitä. Kriisiviestijät varoittelevat huumorista aivan liikaa, vaikka kyseessä on vain laji, joka vaatii osaamista.
Oikein valittu huumori ei ole mikään riski. Ensin pitää analysoida kohun syy, kohdeyleisö, oma rooli, julkisuuden sävy ja keissin luonne. Joskus tämän analyysin jälkeen parhaaksi työkaluksi ja ratkaisukeinoksi valikoituu huumori. Kun on analysoitu, ei ole riskiäkään.
Se on selvää, että huumori ei sovi kaikkiin tilanteisiin. Mutta silloin kun se sopii, se on äärimmäisen aseistariiisuvaa ja tehokasta.
Yksi perinteinen asiaan liittyvä asia on se, että mikä on kussakin kontekstissa ja puheessa kriisi ja kriisiviestintää. Postauksen esimerkit ovat monissa konteksteissa kriisejä, mutta monille heidän konteksissaan ja julkisessa puheessaan kriisin termin ansaitsevat sellaiset asiat kuin Lapuan patruunatehtaan räjähdys, äkillinen hallituskriisi, sähköverkon sabotaasi, Trumpin toimeenpanema Pohjois-Korean ydinpommitus tms.
Asioilla on eroa ja kategorisuus ei ole paikallaan kategorisesti kaikkialla, mutta joissakin tapauksissa todennäköisesti kyllä.
Erinomainen näkökulma! Monesti yleiskielessä kriisi-sana tarkoittaa juuri tuollaista ihmishenkiä vaatinutta onnettomuutta, hallituskriisiä tai maailmanpoliittista kriisiä.
Sen sijaan kun kriisiviestinnän tekijä puhuu kriisistä, kyse on mistä tahansa viestinnällisestä poikkeustilanteesta: eskaloitunut huono someasiakaspalvelutilanne, kohu toimitusjohtajan palkankorotuksesta tai uuden logon tuottama pettymys asiakkaiden parissa.
Siksi tuota haastattelua jäinkin pohtimaan: kun ammattilainen puhuu kriisiviestinnästä, hänen pitäisi osata käyttää sanaa koko laajuudessaan. Huumori on nimittäin tosi hyvä kriisiviestintäkeino pienissä mokissa tai uusien linjausten julkistuksessa – mutta ei missään nimessä tietenkään onnettomuuksissa tai muissa vakavissa tilanteissa.
Hyvä näkökulma. Mua jäi nyt kuitenkin häiritsemään, mihin tuo ”Herra luutnantti, luulin että” viittaa. Ei voi olla hirveän tunnettu juttu, kun Googlekaan ei kerro. 🙂 Huumori ei toimi, jos lukija ei tajua sitä, vaikka enpä kyllä ole kyseisen lehden lukija.
Kyseessä oli intertekstuaalinen viittaus ylipäätään puolustusvoimien kieleen, jossa selkeästi on meneillään selitys ylempiarvoiselle. Tässä siis lehden päätoimittaja asemoi itsensä alempiarvoiseksi, joka yrittää keksiä hätäisesti selitystä sille, mitä tuli luultua.