Sain tammikuussa yllättävän kutsun eräältä vapaamuotoiselta ryhmältä erääseen paikkaan. (Olen pahoillani tästä salamyhkäisyydestä, mutta keskustelutilaisuus ei ollut julkinen eikä virallinen, enkä tajunnut kysyä, saako siitä puhua.)
Tilaisuus oli joka tapauksessa keskiviikkona Helsingin keskustassa. Meitä istui salissa 26 ihmistä. Paikalla oli sen verran kovia nimiä, että jätin alistuen partioreppuni naulakkoon ja kiskoin repusta korkokengät esiin. Jopa sukkahousut olivat ehjät.
Satuin olemaan esittelykierroksen ensimmäinen. Kerroin tulevani Hämeenlinnasta, ja se kirvoitti muutkin kertomaan kontaktinsa Suomen parhaaseen kaupunkiin. Kävi ilmi, että porukassa oli viisi hämeenlinnalaista ja kaksi kesämökkihämeenlinnalaista.
Keskustelun ja puheenvuorojen aiheena oli luottamusyhteiskunta. Miten saamme sen säilytettyä? Miten estämme polarisaation? Olemmeko menossa kohti kaksipuoluejärjestelmää?
En tajunnut kysyä muilta paikallaolleilta, saanko siteerata heitä. Niinpä siteeraan pokkana itseäni. Mikäs sen mukavampaa.
Pidin lyhyen puheenvuoron siitä, mistä luottamus syntyy ja miten estämme polarisaation. Jatkoin ajatusta tänään itsekseni, ja lopulta puheenvuoroni paisui viisikohtaiseksi listaksi.
Ollos hyvä, viisiosainen havainto- ja toimenpidelista polarisaation poistamiseksi:
1) Luottamus on sisäisen turvallisuuden kysymys.
Jos emme luota toisiimme, olemme hajaannuksen tilassa. Juuri tämän ilmiön vuoksi diktaattorien vanha keino on hajoita ja hallitse. Porukkaa on helpompi hallita ulkoapäin, jos he tappelevat keskenään.
Suomi ei selviä, jos meiltä lähtee luottamusyhteiskunta pois alta. Pahimmassa skenaariossa medialukutaito surkastuu, kiihko kasvaa, väärät huhut saavat valtaa, yhteiskunta kuplautuu, mielenosoitukset väkivaltaistuvat ja olemme valmiita tarttumaan kättä pitempään. Tätä ei helkutti soikoon halua kukaan.
Mieluummin laiha sopu kuin lihava riita. Kompromissi sapettaa, mutta ikuinen sotatila riipii vielä enemmän.
2) ”Luottamuksen lisääminen” on jostain syystä aina muiden homma.
Aina kun puhumme luottamuksen lisäämisestä, emme koskaan tarkoita itseämme. Joko A:n ja B:n pitäisi luottaa enemmän toisiinsa tai C:n pitäisi luottaa enemmän minuun.
Tämä johtuu luottamuksen intuitiivisesta luonteesta. Emme osaa kyseenalaistaa omaa luottamuspulaamme, koska me ”tiedämme” olevamme oikeassa. Luottamus rakentuu niin syvällä alitajunnassa, että emme pysty epäilemään tai kritisoimaan omaa luottamuksen puutettamme.
Sen sijaan muiden luottamuspulaa on mukavampi arvottaa. On helppoa kehottaa politiikan ulkopuolelta, että ”puolueiden pitää luottaa enemmän toisiinsa”. Sen sijaan varsin harvoin kuulee kenenkään sanovan, että ”minun itseni pitäisi luottaa enemmän tuohon vastapuoleen”.
3) On kelattava ketjua taaksepäin: luottamuksen takana on arvostus.
Kaikki luottamus perustuu arvostukseen. Jos pidän toista arvottomana, hän on silmissäni myös epäluotettava. Sen sijaan arvostamani ihminen on myös luottamuksen arvoinen.
Ehkä puhumme siis turhaan siitä, että luottamusta pitäisi lisätä. Olisiko sittenkin meidän jokaisen helpompaa lisätä arvostuksen tunnetta kuin luottamuksen tunnetta? Miten voisin oppia arvostamaan sitä, johon en luota?
Nyt tulee ensimmäinen toimintavinkki. Jokaisen meidän pitää pystyä listaamaan viisi hyvettä tai hyvää piirrettä vastapuolessamme, kilpailijassamme tai inhoamassamme tahossa. Nämä viisi kehua pitää pystyä listaamaan vilpittömästi, ilman ironiaa ja pilkallisuutta.
4) Kelataan vielä yksi lenkki taaksepäin: arvostuksen takana on ymmärrys.
En pysty listaamaan noita viittä kehua, ellen perehdy inhoamaani tahoon. Mikä on heidän tavoitteensa? Onko heillä keskenään ajattelueroja? Miksi he toimivat niin kuin toimivat? Mikä on heidän vahvuutensa? Missä he ovat taitavia? Mikä heitä motivoi?
Huomasit varmasti, että luottamusyhteiskunnan palauttaminen lähtee aina itsestä? Meidän on turha valittaa, että ”noi ei ymmärrä meitä” tai että ”toi käsittää meidät väärin”. Sen sijaan meidän pitää itse työskennellä luottamuksen eteen ja polarisaatiota vastaan.
V*tuttavaa mutta totta.
Tämä on ollut yksi kivuliaimmista havainnoista elämässäni. Olisi nimittäin helkutin paljon helpompaa syyttää muita ja odottaa heidän tekevän jotain asian eteen. Kaiken lisäksi kun tiedän olevani hyvä, oikeassa ja valon puolella, niin minun mielestäni sen toisen tyypin pitää muuttua, koska hän on paha, väärässä ja pimeyden puolella.
5) Perustetaan maltillisten kokoontumisajot.
Some tunnetusti vahvistaa kärkeviä mielipiteitä ja ääriajattelua. Twitter esimerkiksi suosii voimakkaita kannanottoja: niitä peukutetaan enemmän, niitä jaetaan enemmän ja siksi Twitter näyttää niitä käyttäjille enemmän. Tämä on itseään vahvistava negatiivinen kierre, jossa ovat mukana kaikki muutkin somejätit Youtubea myöten.
Yhdysvalloissa poliittiset mielipiteet ovat eriytyneet voimakkaasti. Pew Research Centerin mukaan 20 viime vuoden aikana republikaanit ovat siirtyneet oikealle ja demokraatit vasemmalle. Polarisaatio näkyy jo USA:n poliitikkojen käytöstavoissakin. Muutos on huomattava, enkä millään haluaisi samaa kehitystä Suomeen.
Niinpä tarvitsemme vastavoimistajan tai vasta-amplifioijan. Meillä pitää olla keino, jolla maltillisten äänet saadaan kuuluviin.
Leikittelin ajatuksella maltillisten kokoontumisajoista.
- Kysytään jokaiselta puolueelta, ketkä heidän aktiiveistaan ovat maltillisimpia. Jokaisen puolueen tehtävänä on antaa joukostaan 2–4 sellaista nimeä, jotka ovat tunnettuja maltillisuudestaan, jopa puolueen sisäiseen raivostuttavuuteen asti. (Tämän saman nimilistan toki saa ulos myös vaalikonevastausten perusteella.)
- Nämä maltilliset istutetaan kerran kuussa saman pöydän ääreen. Tapaaminen ei ole virallinen eikä se sido mihinkään. Paikalla on puolueeton fasilitoija.
- Tavoitteena on saada maltilliset kurottamaan kohti toisiaan. Jokaisessa puolueessa on nimittäin radikaaleja, jotka eivät suostu tinkimään tuumaakaan vaan ovat valmiita repiviinkin ratkaisuihin. Onneksi jokaisessa puolueessa on myös maltillisia, jotka voisivat ojentaa kätensä ja vastavuoroisesti tarttua ojennettuun käteen.
- Kaikissa kuukausitapaamisissa laaditaan ei-sitova varjo-ohjelma, jossa on palloteltuna ratkaisuehdotuksia tietystä teemasta. Ensimmäiset tapaamiset koskevat pieniä ja ei-mullistavia kysymyksiä, koska niistä on helpompi aloittaa ja samalla harjoitella metodia.
- Laadittua varjo-ohjelmaa ei julkaista, eikä se sido yhtään mihinkään. Kyseessä on ajatusharjoitus, jossa opitaan ymmärtämään toista. Varjo-ohjelmia saa jakaa puolueiden sisällä, jotta ajatukset leviävät.
- Haaveenani on, että kun maltilliset pääsevät kertomaan näkemyksiään, ehkä heidän viestinsä saa enemmän painoarvoa myös puolueen sisällä. Samalla puolueiden väliset sillat vahvistuisivat, kun vähitellen löydettäisiin yhteistä maaperää.
Minulla on muuten taipumusta voimakkaisiin mielipiteisiin. En itse ansaitsisi paikkaa maltillisten kokoontumisajoissa, mutta lukisin kyllä mielelläni siellä laadittua varjo-ohjelmaa.
* * *
Luottamus. Keneen sinä et luota ja miksi et?
Mitä tapahtuisi jos luottaisit?
Hyvä kirjoitus! Mielestäni olet löytänyt tähän ongelmaan hyvän viisiportaisen ratkaisukeinon. Voi kun tämä malli otettaisiin käyttöön portaiden loppuun asti. Jokainenhan voi ehdottomasti ja jokaisen pitäisikin ihan itsekseen treenailla noita portaita 1-4.
(Ei tarvii julkaista tätä jatkoa, jos et halua 🙂 :
Kohdan 5 ensimmäinen kokoontumisajo, jossa toimit puolueettoman fasilitoijan roolissa ilmeisesti sai hahmottamaan tämän asian selkeäksi kokonaisuudeksi? 😉 )
Kiva että tykkäsit! Meistä tosiaan jokainen voi tehdä kohtia 1-4 ihan joka päivä. Eihän se helppoa ole, mutta mikään arvokas asia ei yleensä ole helppoa.
Tuossa tapaamisessa mä olin yksi osallistujista, eikä mulla ole valitettavasti edes fasilitointiosaamista. 🙂 Toivottavasti löytyisi joku, joka hallitsisi fasilitointitekniikat ja pystyisi vetämään maltillisten kokoontumisajoja.
Silakoille sukua? Mainio idea käytännön tasolle kehiteltynä, joka toivottavasti alkaa muhia eteenpäin.
Mä olen seurannut silakoita aika paljon. Heidän julkisessa FB-ryhmässään pyritään kyllä olemaan hyvän puolella pahaa vastaan, mutta keskustelun keinot ja tyylilaji ovat tosi vahvasti hakusessa. Aika moni keskusteluketju päätyy naureskelemaan persuille ja pilkkaamaan heitä – eikä sillä kyllä saada polarisaatiota kuntoon mitenkään.
Silakoiden ehdottomana ansiona voidaan kyllä pitää sitä, että heidän kautta voidaan hahmottaa yhteiskunnan kaksi ääripäätä. Ne, joiden mielestä silakat ovat persuja vihaavia mokuttajavihervassareita ja ne, joiden mielestä silakat ovat rasismia ja äärioikeistolaista fasismia normalisoivia tolkuttajia.
Mä en näe asiaa aivan samoin, mutta kiitos kommentista! 🙂 Täällä ei missään nimessä tarvitse olla samaa mieltä kuin minä.
Ihan hyvä. Maltti on ainoa polku kohti ymmärrystä ja jopa hyväksyntää. Mutta kun tavoitteet ovat jyrkän vastakkaiset tai ainakin eri planeetoilla, mikä on luottamuksen arvo. Paljonko painaa luottaa siihen, joka tavoittelee muuta kuin minä? Hänhän todistaa epäluotettavuutensa minun tavoitteitteni tavoittelijana. Ja minä hänen.
Maltin ostan ja samassa paketissa pyrkimyksen löytää yhteisiä ratkaisuja kaikissa niissä asioissa, joissa tavoitteet ovat yhteensovitettavissa. Keinot ovat oikeastaan siinä kahinassa melkein yhdentekeviä.
Tämä nyt tuli kirjoitetuksi tutumaan menemisen hetkellä, joten saatan olla kokonaan toista mieltä aamulla.
Kiitos artikkelista! Erittäin hyviä kysymyksiä lisäksi nuo, jotka esitit ihan lopussa. Helpompi vastata ensin kysymykseen, keneen en luota? En luota sellaisiin ihmisiin, joilla on vahva yhden totuuden näkemys, ja joilla on hirveä kiire saada oma mielipiteensä perusteltua mahdollisimman monelle. En luota ihmisiin, jotka eivät ole mielipiteissään ”ikinä” väärässä. En luota ihmisiin, jotka kuuntelevat vain kumotakseen vastapuolen näkökulman. Tai jotka vaikuttavat siltä. Omakin harkintakykyni voi tosin välillä pettää suhteessa ihmisten päämääriin.
Luotan (erit. lyh. tiiv.) ihmisiin, jotka näkevät muutkin ihmiset ympärillään, ja hakevat yhteistä suuntaa.
Jos ottaisin riskin ja luottaisin sellaisiin ihmisiin, joihin en luontaisesti luottaisi, tai joihin en haluaisi luottaa, saattaisi käydä parhaimmillaan niin, että pääsisin parempaan keskusteluyhteyteen. Luottamusta voisi syntyä arvostuksen kautta. Arvostaa voin monia asioita ihmisessä. Ne voi löytää.
Olen jo tässä jokunen aika sitten alkanut ajatella niin, että ne koviten huutaa, joista tuntuu ikävimmältä, ja rumiten ne, joilla on vähiten rakentavia keinoja itsensä ilmaisuun. On jotenkin helpompaa rääkyä kuin rakentaa. Itsellekin joskun käy niin. Silloin yleensä pyydän anteeksi.