Miten niin muokkaamme itseämme ryhmän mukaan?
Otetaanpa esimerkiksi kuvitteellinen 20-vuotias mies, Antti. Antti on hyvästä perheestä oleva heppu, joka pärjäsi hyvin lukiossa. Nyt hän opiskelee biologiaa Tampereen yliopistossa. Opiskelut ovat tosin tauolla, koska meneillään on inttiaika.
Kysytäänpä Antin tutuilta, millainen Antti on.
Äidin kuvailu: ”Päämäärätietoinen, älykäs, hauska, joskus hellyydenkaipuinen”
Lukiokaverien kuvailu: ”Hiljainen, kai aika älykäs, ihan kiva”
Opiskeluporukan kuvailu: ”Hauska bilettäjä, jaksaa silti lukea tentteihin, auttavainen”
Armeijakaverien kuvailu: ”Hyvä tyyppi, härskit jutut, parasta baariseuraa”
Tyttöystävän kuvailu: ”Ihana, hellä, hauska, luotettava”
Kuka on oikeassa? Kaikki.
Jokainen näkee Antista sen puolen, jonka yhteinen viiteryhmä tuo esiin. Äiti järkyttyisi, jos kuulisi Antin tuhmat armeijajutut. Vanhat lukiokaverit hämmästyisivät, jos tietäisivät, kuinka Antti metelöi bileissä. Opiskelukaverit naureskelisivat, jos tietäisivät, kuinka Antti hakee hellyyttä tyttöystävältään ja äidiltään.
Antti ei kuitenkaan ole skitsofreeninen, vaan aivan kuin kuka tahansa meistä. Me ohjaudumme kulloisenkin ryhmämme mukaan.
Tunnen itsestäni saman ominaisuuden: muuntuvuuden. Kouluttajana minussa nostavat päätään jämäkkyys, sosiaalisuus, sanavalmius ja huumori. Partiolaisena olen ekologinen organisoija ja varsin auttavainen. Taikuriporukassa minusta kuoriutuu sukkela sanojen vääntelijä, hämääjä ja moraaliltaan varsin joustava tyyppi. Kotona saatan ikäväkseni olla ärtynyt äiti tai televisiota aivottomasti tuijottava vaimo – joskin onneksi usein myös jotain muuta.
Meidän pitää kuitenkin varoa, ettemme ryhdy teeskentelemään jotain muuta kuin olemme. Joskus saatamme luulla, ettei ryhmä kelpuuta meitä itsenämme, jolloin kehittelemme itsellemme toimintamalleja, jotka eivät ole aitoja. Kiltti tyttö ryhtyy kiusaajaksi isompien painostuksesta, ja ujo merkonomi yrittää olla rehvakas myyjä, koska myyntipäällikkö niin vaatii.
Lupaan prinssin/prinsessan sekä puoli valtakuntaa sille, joka keksii, mistä erottaisimme oman luontaisen muuntuvuutemme eri ryhmissä ja toisaalta vahingollisen ja keinotekoisen falskiuden.
Minulla ei ole aavistustakaan.
Huomaan itsessäni samanlaisia "oireita" ja monesti esim. parempi puoliskoni ihmettelee esim. neuvottelu-minääni.Samoin ne jotka ovat nähneet minut keikalla (olen myös taikuri), saattavat ihmetellä kun tapaavat minut myöhemmin vapaa-aikana.Mutta missä menee tuo muuntuvuuden ja falskiuden raja? Onko esim. keikkapersoonani falskiutta, kun teen sen tietoisesti. Vai voiko meille käydä kuin James Gandolfinille jolle jäi Tony Sopranon rooli päälle?
Jani, kiitos kommentista! Itsekin mietin monesti tuota muuntuvuutta. Missä menevät identiteettimme rajat – vai voiko niitä muuttaa rajattomasti?Näyttelemisessä (tai muussa esiintymisessä) otetaan tietoisesti toinen rooli ja toinen minuus, mutta se on kohtuullisen helppo ravistaa pois. Jotkut roolit ovat helpompia kuin toiset, koska ne ehkä ovat lähempänä omaa persoonaa kuin muut.Jos roolistaan ei pääse kahdessa minuutissa irti, niin asiat ovat varmaan aika huonosti. Eikös myös Johnny Weissmuller luullut olevansa Tarzan vanhoilla päivillään?On varmaan viisasta aika ajoin pohtia omia käyttäytymismallejaan: mikä uhkaa jäädä päälle, mikä on väliaikaista, mikä tarpeellista, mikä epäaitoa ja mikä aitoa?
Hyvä teema, ja hyviä huomioita!Katselin juuri tänään kaupungilla Charlize Theronin kaunista olemusta J'adore-mainoksessa ja mietin hänen hyvin toisenlaista ulkomuotoaan Monster-elokuvassa. Theron on antanut älykkään vaikutelman joissain haastatteluissa, ja mietin, ymmärtääkö hän (ja muistammeko me) molemmat 'roolit' esitykseksi.Aina kun olemme tekemisissä muiden ihmisten kanssa, mukana on performanssia, esitystä. Siltä ainakin tuntuu. Silti nuo sanat aitous ja falskius tuntuvat myös järkeenkäyviltä. Mitä ne sitten lopulta tarkoittavat. Jään ihmettelemään…
Kimmo, kiitokset!Luulen, että roolin jättäminen taakse on helpompaa näyttelijälle itselleen kuin yleisölle.Jotkut jopa tosissaan luulevat näyttelijöiden olevan rooliensa kaltaisia. Kuulemma jotkut suomalaisetkin saippuasarjatähdet ovat joutuneet siviilielämässään fanien hyökkäyksen kohteeksi, kun roolihahmo on jättänyt puolisonsa tai tappanut jonkun.Palatakseni meidän tavallisten ihmisten kanssakäymiseen, niin kyllä: meillä on paljon erilaisia rooleja. Osa on hyödyllisiä ja rakentavia, osa taas keinotekoisia ja haitallisia.Ja jälleen sitä joutuu ihmettelemään, että mistä ne erottaa.
Omassa elämässäni huomaan roolit siinä, että kun olen töissä (aikuiskouluttaja) olen puhelias, touhuan aktiivisesti opiskelijoiden kanssa. Samoin työkavereiden kanssa heitetään huumoria ja käsitellään työasioita.Kotona ole hiljainen, koska roolini on silloin olla se kuulias aviomies :D, joka kuuntelee ja jos riitelee vaimon kanssa. Joskus miettinyt, että mitä tapahtuisi jos nämä roolit vaihtuisivat. 🙂
Kiitos kommentista! Kai meillä jokaisella työ- ja kotiminät ovat jonkin verran erilaisia. Oleellista on se, kokeeko itse sen eron hyödyllisenä vai rasittavana.Itse olen töissä enemmän "tilanteen hallitsija" kuin kotona. Tähän eroon olen tyytyväinen: kouluttajana minun on pakko ottaa vetovastuu tilanteesta, mutta avioliitossa en haluaisi olla ainoa vastuunkantaja. (Eikä siihen kai mieskään kovin mielellään suostuisi.)Sen sijaan jos työ- ja kotiminän ero tuntuu itsestä kuluttavalta tai raskaalta, jompaakumpaa roolia kannattaa muuttaa.