Olen joskus aiemmin maininnutkin, että isäni on lääkäri. Minulla on – ehkä kasvatukseni myötä – vahva usko koululääketieteeseen. Tästä huolimatta suhtaudun epäillen lääkkeisiin.
Lääkkeet ovat kemiallinen ratkaisu, mutta useimmiten tehokkaampaa ja järkevämpää olisi käyttää mekaanista, sosiaalista tai toiminnallista ratkaisua. Käytännössä siis vaikkapa leikkausta, terapiaa tai oman käyttäytymisen muuttamista.
Ongelmana on, että mekaaniset, sosiaaliset ja toiminnalliset ratkaisut ovat hitaita, lyhyellä aikavälillä kalliita ja joskus vaikeitakin. Kemialliset ratkaisut ovat harmillisen helppoja ja lyhyellä aikavälillä myös halvempia.
Esimerkiksi päänsärkyyn auttaa usein veden juominen tai päiväunet. Jos päänsärky jatkuu useita päiviä, pitäisi poistaa elämästä stressaavia asioita – tai jutella jonkun kanssa niistä stressitekijöistä, joita ei voi poistaa. Ikävä kyllä paljon helpompaa ja nopeampaa on kuitenkin heittää burana kitaan ja sännätä töihin.
Söin aikanaan tuhottomasti antibioottikuureja jatkuviin poskiontelontulehduksiin. Ditrimpuploja ja kefexinejä tuli nieltyä 2–3 kuuria vuodessa. Tauti suostui talttumaan vain lääkkeillä. Lopulta isäni määräsi minut magneettikuviin, joissa todettiin, että minulta puuttuu jonkin sortin tyhjentymiskanava onteloista. Muilla ihmisillä tällainen kanava on. Niinpä menin leikkaukseen, jossa raksittiin rustoa pois tieltä. Eipä ole lääkekuureja tarvinnut syödä kahteen vuoteen. Mekaaninen ratkaisu peittosi kemialliset.
Imagessa oli kiinnostava artikkeli masennuslääkkeiden huonosta tehosta. Sen perusteella kemiallisen hoidon sijaan tehokkaampaa olisi käyttää sosiaalista hoitoa: psykoterapiaa. Vaiettujen tutkimusten mukaan masennuslääkkeiden teho on mitätön.
Koululääketiede on kulkenut pitkän matkan, mutta kun lääketehtaat tulivat mukaan, markkinointi on mennyt varsin likaiseksi. Olisiko syytä pakottaa lääketehtaat julkaisemaan kaikki tutkimukset – myös ne, joiden tulokset eivät ole mairittelevia?
Voisiko myös yhteiskunta kannustaa mekaanisten, toiminnallisten ja sosiaalisten parannustapojen käyttöä? Jos niiden Kela-korvauksia kasvatettaisiin ja (tiettyjä) lääkekorvauksia pienennettäisiin, ehkä ohjautuisimme paremmin kestävämpään terveydenhuoltoon?
PS. Jos pyrkisin eduskuntaan, tämä olisi yksi isoista linjanvedoistani. Jätän kuitenkin toistaiseksi politiikan poliitikoille ja otan kantaa tavallisena rivikansalaisena.
Mielenkiintoinen postaus!
Itseä on myös mietityttänyt joskus, että jos joka viides napsii mielialalääkkeitä niin jokin on mennyt pahasti pieleen. Tietenkään tämä ei ole pelkästään nappeja napsivien vika, vaan syy on myös lääkärissä joka nappeja määrää ja kulttuurissa tai työkulttuurissa.
Työelämän hektisyys ja kovat paineet lienee se suurin tekijä, joka aiheuttaa nappien napsimista. Ehdotankin, että työnantajat keskittyisivät työntekijöiden työ-hyvinvointiin ja työpaikkaviihtyvyyteen! Napin ottaminen helpottaa saman verran kun hyvien työkavereiden kanssa rankalle päivälle naureskelu kahvitauolla varsinkin jos työnantaja tarjoaisi vaikka ompun kahvin kanssa nakerrettavaksi…
Niklas, kiitos kommentista! Myös mä uskon, että jos yritys jaksaa nähdä vaivaa työhyvinvoinnin hyväksi, hyöty näkyy lyhyempinä sairauslomina ja vähäisempänä lääkkeiden napsimisena.
Loppujen lopuksi työhyvinvointi voi olla pienestä kiinni: hyvät keskusteluyhteydet, toisten kuulumisten kysely ja turhien auktoriteettiasetelmien purkaminen auttavat asiaa pitkälle. Myös hedelmätarjoilut ja liikuntasetelit ovat pieniä investointeja.
Toki elämäntapojen muuttaminen on peruslähtökohta elämän muuttumiselle, mutta siihen tarvitaan usein voimia, joita masentuneella ei aina ole.
Käsitykseni mukaan masennuslääkkeet korjaavat aivojen kemiaa, jolloin löytyy kemiallinen ”hyvä olo”, jonka voimin jaksaa tehdä Katleenan termein mekaanisia muutoksia elämäänsä. Puhun nyt miedosta ja lyhytaikaisesta lääkityksestä.
Näin ainakin oman kokemukseni mukaan.
Kiitos kommentista! Itsekin uskon, että jos lääkehoito on ainoa vaihtoehto, mieluummin sitten lyhyt ja mieto kuin pitkä ja vahva.
Imagen artikkelissa mainittu tutkimus kuitenkin osoitti, että myös lumelääkitys on usein yhtä tehokas kuin tavallinen masennuslääke. Sivuvaikutukset ja rahanmeno on kuitenkin pienempää kuin ”oikeissa” lääkkeissä.
Ja paljon lääkehoitoa moneen eri vaivaan tarjoavana koululääketieteen edustajana haluasin vaan huomauttaa, että mekaanisella ratkaisulla on huonompi palautettavuus kuin kemiallisella ja komplikaatioitakin saattaapi tulla… toki moneen asiaan sosiaalinen toiminta, terapia, elämänmuutos jne. on hyvä ratkaisu, mutta on niillä lääkkeilläkin paikkansa!
Nappien ja tabujen suosion voi myös nähdä länsimaisen tehokkuutta, tuloskeskeisyyttä ja yksilöllisyyttä korostavan kulttuurin tuotoksena. Täällähän ihminen on vastuussa itse itsestään (ei muista eivätkä muut hänestä). Tehokkuus ja tuloskeskeisyys ovat ihanteita, mitkä suosivat pikaista ongelmanratkaisua eivätkä ongelmien ennaltaehkäisyä ja välttämistä.
Minusta pillerit eivät saa olla ratkaisu kaikkeen vaan hyvinvointi lähtee muustakin kuin lääkkeiden syönnistä, niinkuin Niklas mainitsi. Meillä työpaikalla hyvinvointikin voisi parantua kun edes kolleegoiden kanssa tervehdittäisiin käytävällä kohdattaessa. Toiset menevät lattiaa katsellen ohi ja joku sentään vastaa tervehdykseen.
Puolustan lääkkeitä kun niiden tarve on, kun olen oikein sairas.
Ilmeisesti te muutkin olette havainneet saman ilmiön: nykyihminen napsii liian paljon lääkkeitä liian heppoisin perustein.
Ongelmia olisi mahdollista ehkäistä yhteisellä vastuunkantamisella. Työkaveria on lupa tervehtiä ja toisten kuulumisia saa kysellä. Samalla meidän jokaisen pitäisi pystyä pitämään huolta omasta jaksamisestamme.
On parempi sanoa liialle kiireelle ei, ettei joutuisi sanomaan psyykelääkitykselle kyllä.
Hyvä ja tärkeä kirjoitus! Viimeaikaisten tutkimusten valossa on kerrassaan merkillistä, että lääketehtaat saavat haudata huoletta lääkkeiden tehoa vastaan todistavat tutkimukset. Vielä hämmentävämpää kähmintää on, että jotkut lääketehtaat ovat tietääkseni jopa ostaneet itselleen vertaisarvioituja tieteellisiä julkaisuja, joiden nojalla esimerkiksi lääkärit tekevät päätöksiä reseptilääkkeiden määräämisestä. Tähän pitäisi saada pian stoppi; kaikki tulokset pitäisi ilman muuta saada julki. En keksi ainoatakaan syytä, lääketehtaiden yksisilmäistä kvartaalivoittojen turvaamista lukuun ottamatta, jonka takia tutkimusten salaamista voisi perustella.
Sinänsä koululääketiede on toki tehnyt loistavia läpimurtoja, mutta viimeaikaisten kähmintöjen seurauksena on aika vaikeaa seuloa, mihin tuloksiin voi enää luottaa ja mihin ei. Toisaalta myös kaksoissokkokokeen yleisen luotettavuuden kyseenalaistaneet tulokset luovat myös epäuskoa koko lääketieteellisen tutkimuksen perustaan. Tästä oli hyvä juttu taannoin New Yorker -lehdessä: http://www.newyorker.com/reporting/2010/12/13/101213fa_fact_lehrer?currentPage=all
Olisi hienoa nähdä kehitystä siihen suuntaan, että koululääketieteen rinnalla alettaisiin ottaa tosissaan myös perimätiedon mukana tullut viisaus sekä tietyt vaihtoehtoiset hoitomuodot. Prozac ei näköjään ole sokeritablettia tehokkaampi; kuka tietää, minkälainen placebo-teho on tähän asti huuhaana kampatuilla hoitomuodoilla? Yhdistelemällä koululääketiedettä, mekaanisia ja toiminnallisia hoitomuotoja ja perimätietoa kriittisesti voidaan hyvinkin saada aikaiseksi huomattavasti parempia tuloksia, kuin nojaamalla yksisilmäisesti laboratorioissa suoritettuihin kaksoissokkokokeisiin.
”Voisiko myös yhteiskunta kannustaa mekaanisten, toiminnallisten ja sosiaalisten parannustapojen käyttöä? Jos niiden Kela-korvauksia kasvatettaisiin ja (tiettyjä) lääkekorvauksia pienennettäisiin, ehkä ohjautuisimme paremmin kestävämpään terveydenhuoltoon?”
Voisi. Mutta sitä yhteiskunta (=rahoituksesta päättävät poliittiset tahot) ei halua tehdä. Terapialle on suurta kysyntää, moni työkyvyttömyyseläkkeelle tai pitkäaikaisille sairaslomalle joutunut olisi erittäin todennäköisesti saanut paljon apua terapiasta, jota yhteiskunnalla ei ole tarjota ja toipunut kokonaan tai ainakin ns. yhteiskuntakelpoiseksi eli pystyisi palaamaan työelämään. Yksityisillä terapeuteilla aika harvalla on varaa käydä, käyntikertoja voidaan tarvita joskus jopa kerran viikossa ja hinnat n. 60-100 euroa/kerta, josta mahdollisen (jos sellaisen Kela-arpa antaa) Kelasitoumuksen jälkeen jää maksettavaksi vielä omavastuu. Omavastuukin on joskus liikaa, jos on tipahtanut työelämän ulkopuolelle sairautensa vuoksi.
Psykiatrit (ja mahdollisesti muut alan lääkärit, en tiedä, onko muita nimikkeitä) tietävät tilanteen eivätkä voi vaikuttaa siihen, vaikka selvästi halua olisi. Kuten eräs lääkäri sanoi: ”Hyvä että on EDES lääkkeitä, joita määrätä, koska niistä kuitenkin suuri osa saa apua”. Että näin. Ei se ole tämän kummempi yhtälö. Kataisen ja muiden on turha selittää tekoempaattisena, että ”työurien keskeytymiseen uupumuksen tai masennuksen vuoksi tulee voida puuttua ja saada resursseja (mitä hemmetin resursseja? ihmiset tarvitsevat apua ja siihen tarvitaan rahaa, eikä sitä ole budjetoitu) ja näin saada ihmiset takaisin työelämään.” Kyllä varmaan niin. Valehtelu on taitolaji, masentuneiden kaltaiset luuserit eivät voisi Kataista & kumppaneita (ja montaa muutakaan puoluetta) vähempää kiinnostaa.
Työpaikkojen ja työantajien velvollisuuksista ja mahdollisuuksista tehdä työviihtyvyydelle ja siellä jaksamiselle jaksetaan myös jauhaa. Se on ihan yrityksestä kiinni ja pääsääntöisesti aihe ei oikeasti kiinnosta, hyvin harvassa ovat yritykset, jotka haluavat puuttua työyhteisön ongelmiin, vaikenemistaktiikka puree edelleen. Näin päästään niistä ”hankalista” ihmisistä eroon, jotka ottivat ja sairastuivat, kun ei tehdä mitään, niin kyllä se sairastunut jossain vaiheessa lähtee itse, tai sen voi irtisanoa. Näin minullekin kävi. Tosin sairastuin ennen masennusta kipuun, mutta se on sitten eri tarina.
Kirjoitan anonyyminä, koska asia on arka ja henkilökohtainen
Anonyymi, kiitos omakohtaisesta kommentistasi! Tosi hyvä kuulla aitoja kokemuksia.
Pelkäsinkin, että asia on juuri niin kuin sanoit: lääkkeet ovat terapian heikkoja vastineita, eikä ”poliittista tahtoa” löydy asian korjaamiseksi.
Kaiken lisäksi lääketehtaat ovat manipuloineet jo pitkään lääketutkimuksia ja niiden julkaisuja. Lääkkeistä ei juuri ole saatavilla puolueetonta tutkimustietoa.