Luin juuri Riikka Kämpin ja Jussi Lähteen kirjan Sydänten presidentti. Opus kertoo vaalikampanjasta, jolla Pekka Haavisto nostettiin muutaman prosentin kannatuksesta huikeaan tulokseen: presidentinvaalien toiselle kierrokselle.
Kirja koostuu lyhyistä blogipostauksen kaltaisista jaksoista, joissa vuoroin puhuu Kämppi, vuoroin Lähde. Mukana on kertomuksia myös muilta kampanjan vaikuttajilta ja tukijoilta.
Opus oli pahuksen kiinnostava. Sekä Kämppi että Lähde ovat taitavia sanankäyttäjiä. Nautin kirjan mainiosta, juoksevasta kerronnasta, joka kehrää kokoon uskomattoman kudelman. Välillä tuntui kuin lukisi fiktiota. Kieli on rikasta kaikkine metaforineen, tarinoineen ja tuokiokuvineen.
Kirja tuntuu yhä tuoreelta. Osittain toki siksi, että vaaleista on niin vähän aikaa. Osittain myös siksi, että kirjoittajat kertovat kirjan tapahtumista preesensissä, ikään kuin meneillään olevana jännityskertomuksena.
Mitä opin, mistä nautin?
- Ensimmäistä kertaa ymmärsin, kuinka valtava vaalikoneisto ehdokkaalla täytyy olla ja kuinka pienenpienetkin detaljit on pohdittava. En ole aiemmin sisäistänyt kunnolla urakan suuruutta.
- On yhtä aikaa kiehtovaa ja käsittämätöntä, miten tarkasti vaalikampanjassa joudutaan miettimään termivalintoja, ilmaisuja ja tulokulmia. Viestinnän merkitys avautuu aivan uudella tavalla, kun sen tuo presidenttitaistoon, jossa media seuraa herkeämättä jokaista sanaa ja elettä.
- Ahmin kirjaa kuin dekkaria tai jännityselokuvaa. Vain taitava käsikirjoittaja olisi osannut yhtä hyvin keksiä ja asemoida kohdilleen kaikki yllättävät takaiskut, intensiiviset keskustelut ja koomiset tilanteet. Ne vuorottelivat kuin ammattilaisen ohjaamassa elokuvassa. Onko klisee sanoa, että (vaalikampanjan) totuus on tarua ihmeellisempää?
- Sydänten presidentin ansiosta luulen tajunneeni myös jotain oleellista ilmiöiden synnystä, ihmisten motiiveista ja median toimintamalleista. Tätä ymmärrystä pystyy hyödyntämään muulloinkin kuin kerran kuudessa vuodessa.
Mitä kirjassa olisi pitänyt kehittää?
- Kirjassa oli myös kampanjan muiden vaikuttajien kirjoituksia. Näissä kirjoittajan nimi oli aina tekstin lopussa. Lukijalle ratkaisu oli hankala, kun ensin piti kurkistaa kirjoittajan nimi seuraavalta sivulta, jotta tekstiin pystyi orientoitumaan. Sen sijaan Lähteen ja Kämpin nimet olivat oikeilla paikoilla aina artikkelin alussa.
- Kirjaan oli sijoitettu kuvakoosteet kahteen nippuun – ilmeisesti taitollisista ja kustannuksellisista syistä. Kuvat olisivat kuitenkin toimineet paremmin kronologisesti pitkin kirjaa, jolloin ne olisivat edenneet artikkelien kanssa samaa tahtia.
Miten sain kirjan?
Olimme tavanneet Jussi Lähteen kanssa Retoriikan kesäkoulussa ennen juhannusta. Kun Kesäkoulun rehtori Antti Mustakallio kävi tapaamassa Lähdettä pari viikkoa sitten, Lähde lähetti minulle Sydänten presidentin. Kirjassa oli tekijöiden signeeraukset, mistä olin kovin otettu.
Päätin silti, että pyydän Lähteeltä persoonallisemman omistuskirjoituksen, kun näen hänet Ylen vaalitentissä.
Tällä välin perhanan koiramme ehti kaluta kirjan kannen rikki.
Niinpä menin nöyränä pyytämään Lähteeltä – tai ehkä saan jo sanoa Jussilta – omistuskirjoitusta repaleiseen kirjaan.
Jussi katsoi kirjaa, nauroi ja otti kynän. Ja kirjoitti omistuskirjoituksen koiralle.
