Olen syksyn mittaan antanut puhelinpalautteita erään maailmalla toimivan organisaation suomalaisille työntekijöille. Heidän tehtäviinsä kuuluu suomeksi kirjoittaminen, ja osalla heistä kirjoitustaito on päässyt ruostumaan pitkien ulkomaankomennusten aikana.
Kurssin järjestää MIF, ja toteutus on kätevän yksinkertainen. Ensin osallistujat lukevat MIF:n ekstranetistä tuhdin tietopaketin, katsovat pari opetusvideota ja vastaavat monivalintakysymyksiin.
Sen jälkeen osallistujat lähettävät minulle tekstejään, ja keskustelemme aineistosta puhelimitse 20 minuutin verran. Näitä palautekierroksia on kurssin aikana kaksi.
Tunnen itseni tärkeäksi kuin kuusivuotias ensimmäisen rannekellonsa kanssa.
Jostain syystä puhelu, joka tulee Ontariosta, Dublinista tai Singaporesta, tuntuu paljon upeammalta kuin puhelu, joka tulee Jämsästä.
Olen ilmiselvästi globosnobi. Kaikki mikä on maailmalla, on muka hienompaa kuin Suomessa.
Tänä aamuna sattui hassu tilanne. Eräälle osallistujalle oli varattu palauteaika kello yhdeksäksi, joten ryhdyin kahdeksan jälkeen lukemaan hänen lähettämäänsä aineistoa.
Teksti oli erinomainen. Se eteni selkeästi, kieli oli virheetöntä, asiat esitettiin napakasti, ja kokonaisuus oli nopeasti omaksuttavissa.
Yleensä kyseisen organisaation tekstit eivät ole ollenkaan niin erinomaisia kuin tämänaamuinen.
Syy selvisi, kun osallistuja soitti minulle ja kertoi taustastaan:
Olin aiemmin äidinkielen opettajana.
No ilmankos. Tosiasiassa minun olisi pitänyt pyytää häneltä palautetta omista teksteistäni.
On totta että äidinkielikin muuttuu tai ”murtuu” ajan myötä. Varmasti ihan kaikilla, huolimatta siitä kuinka hyvin sen on alun perin oppinut. Useinhan syynä on muisti. Kun käyttää paljon tietynlaisia sanoja ja ilmaisee itseään puhuessa tai kirjoittaessa jollakin ensiarvoisena pidetyllä tutulla kaavalla muisti alkaa sulkea ne vähemmän käytetyt tai esille tuodut ilmaisut taka-alalle jossa ne sitten katoavat ehkä kokonaan. Enemmän käytetty kaava ja sanavarasto taas ottaa yhä enemmän tilaa itselleen. Näin tapahtuu varsinkin jos joutuu kokonaan erikieliseen tai vain yksipuoliseen ympäristöön.
Myös kulttuurin kehitys vaikuttanee asiaan. Lueskelen paljon vanhempaa kirjallisuutta ja olen havainnut että vaikka kirjoitettua tekstiä tulee nykyään niin paljon ettei sitä kukaan ehdi kaikkea lukea ovat nykytekstit monotonisoituneet pahasti. Varsinkin proosassa. Yksilöllisiä vivahteita joista voisi heti tunnistaa vaikkapa kirjoittajan itsensä on enää vähän. Myös sanavarasto on köyhtynyt runsain mitoin siitä huolimatta että kieleen on tullut runsaasti uudissanoja. Itse olen vain amatöörikirjoittaja joka joskus saa toiminnastaan jotain sivutuloa. Itseltäni ei voi vaatia kielen täyttä hallintaa. Maallikkona voin syyllistyä persoonallisiin kielioppivirheisiin. Vaikka ne ärsyttävätkin eniten itseäni.
Minua kuitenkin rassaa se että ammattilaiset ( toimittajat, tiedottajat ym. ) syyllistyvät jopa pahempiin virheisiin kuin minä. Lehdissä joista suurimmasta osasta on poistettu oikolukijat tämä vaikuttaa aivan jokapäiväiseltä. En ole snobi mutta joku raja pitää tässäkin olla.
Eikö tässä MIF kurssituksessakin ole se vaara että kaikki jotka osallistuvat siihen muuttuvat sana- ja lause roboteiksi. Oma persoonallinen tyyli ja ilmaisu hiipuu taustalle. Missä kulkee raja? On selvää että esim. raportit, memorandumit ja muistiot pitäisi kirjoittaa yhteisen kaavan mukaan jotta niissä esitellyt asiat tulisivat selvänä ja nopeasti esille lukijasta tai tämän persoonasta riippumatta. Kuinka paljon MIF kurssilainen saa omaa liikkumatilaa ilmaista persoonallisuuttaan, rohkaistaanko vai rangaistaanko asiassa?
Haa, hyviä kysymyksiä!
Blogini lukijana arvaat, että olen persoonallisen kielen ystävä. Rohkaisen ilman muuta kirjoittajia rehevään sanavarastoon.
Olen myös virkakielen vastustaja. Kurssilla käymme läpi keinoja, joilla lauseenvastikkeet muutetaan sivulauseiksi, raskaat substantiivirakenteet verbeiksi ja keskeyttävät kiilalauseet selkeiksi. Lisäksi kurssilla käydään läpi tiettyjä kielioppilinjauksia, jotka ovat aineistojen perusteella unohtuneet.
Ilmoitan täten virallisesti olevani eri mieltä.
En kaikesta. Kannatan kaikkea persoonallista enentävää.
Yksinkertainen kieli sopii, kun viesti täytyy saada perille nopeasti. Käskyt ovat yksinkertaisia, koulussakin.
Rehevä, persoonallinen ilmaisu ja standardi esitystapa eivät täysin mahdu samaan arkkiin. Eivät haluamalla eivätkä itsestään.
Olen myös vakaasti eri mieltä lauseenvastikkeista. Minusta ne ovat kauniita.
Innokkaana odottaen sitä päivää, kun näen kirkasotsaisen lapsukaisen juosten saapuvan ja huudahtavan: ”Ope käytti virkakieltä, ja ymmärsin heti!”
Heh, osuvia tarkennuksia.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että teksti voi olla yhtä aikaa selkeää, nopealukuista ja silti persoonallista. Tällaista tekstiä tuottavat muun muassa arvoisat (tieto)kirjailijat Janne Jääskeläinen ja Jari Parantainen.
Ohessa siis esimerkki linjanvedoistani, jollaisia annan osallistujille.
1) Tällaiset otsikot hyväksyisin (erilaisiin asia- ja tyyliyhteyksiin):
– Toimitusjohtaja siirtyi kasvissyöjäksi
– Toimari ryhtyi puputtamaan rehuja
– Toimari luopui lihasta
– Toimari tykästyi tomaatteihin
– Toimitusjohtaja kulkee nyt vihannesten voimalla
– Toimari otti eron lihasta
– Toimitusjohtaja kaihtaa tästedes kamaraa
– Toimari tarttui kasviksiin
– Toimitusjohtaja päästi irti paistista
2) Nämä otsikot korjaisin:
– Toimitusjohtajan lihastaluopumispäätös vahvistettiin
– Yritys Oyj:n pitkäaikaisen lihansyöjätoimitusjohtajan ravintorepertoaari kääntyi päälaelleen
– Ei enää (l)ihanaa, sanoi toim.joht.
– Toimitusjohtajan kohukasvikset – katso kuvat!
– Toimitusjohtajan ruokavaliomuutosratkaisu
Globosnobi. Hieno sana ihmistyypille, jota olen karsastanut niin kauan kuin muistan. Kiitos Katleena tästä.
Ollos hyvä! 😀