Kuulin tänään ohimennen upean keskustelun.
Noin 8-vuotias lapsi: "Mulla vaihtuu luokka."
Isoisä: "No vaihtuuko sulla kaveritkin?"
Lapsi: "Ei kun ne lisääntyy."
Muutoksen merkitys itselle on asenteesta kiinni. Yhdelle se on vaikeuksia, toiselle kasvamista.
Tässä blogissa saa kommentoida omalla nimellä tai minun tunnistamallani nimimerkillä. Vaadin myös kunnollisen meiliosoitteen. Minua ja mielipiteitäni saa ilman muuta kritisoida. Muistathan silti hyvät tavat. Karsin jo etukäteen kaikki alatyyliset kommentit, mainokset sekä tietenkin laittomat sisällöt. Mitä perustellummin asiasi esität, sitä varmemmin se tulee huomioiduksi.
Asenne ratkaisee 🙂
Totta puhut.
Ovatkohan kaikki lapset myönteisyyteen taipuvaisia (ja onko siis joidenkin aikuisten negatiivisuus vasta myöhemmin opittua)?
Vai onko jo lapsissakin tietty prosentti pessimistejä?
Muistikuva omalta kouluajalta.
Opettaja 1: ”Tällä pelillä sinä jäät varmasti luokallesi!”
Opettaja 2: ”Kun nyt kertaat tämän luokan, niin pärjäät kunnolla ylioppilaskirjoituksissa vuotta myöhemmin. Elämässä ehtii.”
Kuten sitten kävikin toteen. Kaikkien ennusteiden kohdalla.
Kiinnostava kontrasti! Toivottavasti tuosta postaukseni pikkutytöstä kasvaa opettaja 2:n kaltainen aikuinen.
Postauksen pikkupojasta (ei aivan pikkuisesta) toivottavasti kasvoi opettaja 2:n kaltainen opettaja. Itse olen vähän jäävi arvioimaan :-).
Uskon, että arviosi osui oikeaan. 🙂
Mahtava tapaus! En usko että positiivisuus on lapsille ominaista, ainakaan laajassa mittakaavassa. Toki aikuisiin verrattuna eroa saattaa olla. Mallia asenteeseenkin lapset ottavat varmasti muilta, kotoa ja vanhemmilta, kavereilta, mediasta ym. Tuo lapsi kyllä oli harvinaisen fiksu. Tai sitten äiti tai isä oli sanonut ensin hänelle näin, tiedä häntä.
Juu, olisi kiva tietää taustoista enemmän. Hieno kommentti muksulta joka tapauksessa.
Positiivisuus on Suomessa hieman epäilyttävää, se koetaan helposti tekopirteydeksi ja naminamisteluksi. Lapset eivät ole vielä tajunneet sitä.