Twitterissä Ari Huomolin kysyi viime viikolla, mikä on opetusfilosofiani. Lupasin vastata täällä EOT-blogissa, koska vastaus ei mahdu Twitterin 140 merkkiin.
Millainen kouluttaminen unohtuu saman tien – ja millainen kouluttaminen jää mieleen kymmeneksi vuodeksi?
1. Vain omalla persoonallaan voi kouluttaa
Esiintyjän täytyy tietää, millainen ihminen hän itse on. Sen jälkeen täytyy kaivaa itsestään esiin ne piirteet, jotka edesauttavat oppimista. Puhelias kouluttaja keskustelee osallistujien kanssa, hiljaisempi esittää kysymyksiä ja antaa osallistujien puhua. Molemmat tavat toimivat, kunhan metodit lähtevät kouluttajan omasta persoonasta.
Mikään ei ole kamalampaa kuin ihminen, joka toteuttaa ulkokohtaisesti jotakin "oikeanlaisen kouluttajan" roolia. On äärimmäisen kiusallista, kun totinen ihminen yrittää vääntää vitsiä tai huumorintajuinen ihminen koettaa pönöttää asiallisesti.
Nuorelta ihmiseltä voi puuttua rohkeus toimia omana itsenään. Aikanaan eräässä seminaarissa oli esiintymässä parikymppinen juristinainen, joka oli sliipannut itsensä viimeisen päälle. Kasvoilla oli virheetön meikki, hiukset oli suoristettu kiiltäväksi pinnaksi, liituraitajakku istui hyvin ja puhe oli monotonista ja ulkoa opeteltua. Tyttörukalla ei ollut minkäänlaista persoonallisuutta, jonka varassa hän olisi työskennellyt.
En muista kyseisestä puheenvuorosta edes aihetta, mutta muistan kyllä sen hajuttoman ja mauttoman täydellisyydentavoittelun. Toivottavasti kyseinen juristi on sittemmin löytänyt oman persoonansa.
2. Tarina jää mieleen
Tarina on ihmiskunnan vanhimpia opetusmuotoja. Sitä on käytetty jo ammoisten leirinuotioiden ääressä.
Tarinan teho perustuu juoneen, sillä on alku, keskivaihe ja loppu. Se opettaa kuulijalleen aina jotakin: miksi tietty asia kannattaa tehdä, miten ei kannata toimia tai mikä on hyvä ajattelumalli.
Olipa kouluttajan persoonallisuus mikä tahansa, kertomus puree aina. Vakava kertoo vakavia tarinoita, ja tunteellinen tunteellisia.
Oleellista on kertoa oma tarina, ei toiselta kuultua tai bisneskirjallisuudesta luettua. Omassa kertomuksessa on kouluttajan persoona mukana, ja se on kuulijallekin uusi ja kiinnostava.
3. Kaiva osallistujilta tunne esiin
Tunne jättää muistijäljen. Jos saat osallistujat hämmästymään, jännittymään, nauramaan tai jopa itkemään, he muistavat sisältösi pitempään.
Kannattaa muistaa, että oppimista edistää positiivinen tunne tehokkaammin kuin negatiivinen. Jos saat kaikki osallistujat suuttumaan, he muistavat kyllä sisältösi – ja toimivat juuri päinvastoin kuin toivoit.
4. Ota osallistuja mukaan
Huomasitko mitä tein juuri äsken?
Ryhdyin sinuttelemaan, koska halusin parantaa suoraa kontaktia.
Hyvä kouluttaja ei puhu hiljaiselle yleisömuurille, vaan hän keskustelee ajattelevien ja tuntevien yksilöiden kanssa. Päämääränä on oltava vuorovaikutus.
Ihmisiä pitää osallistaa alusta asti. Älä siis jätä esityksesi loppuun "tilaa kysymyksille", vaan kysy, keskustele, aktivoi ja teetä harjoituksia koko ajan.
* * *
Opetusfilosofiani on yksinkertainen: tunne, tarina, persoona ja osallistaminen.
Sain tälle filosofialle vahvistuksen joulukuussa. Osallistujien joukossa oli nimittäin ihminen, jota olin kouluttanut edellisen kerran vuonna 2003. Hän muisti vieläkin joitain ohjeitani, ja hän oli säilyttänyt koulutusmateriaalini kaikki nämä vuodet.
Tuli nöyrä ja kiitollinen olo. Tunteen ja tarinan yhdistelmä oli ilmeisesti purrut.
Edit 20.1.2013 klo 12:
Muutin tekstin ensimmäistä kappaletta hieman. En nimittäin ensin muistanut opetusfilosofian kysyjän nimeä. Nyt kun Ari ilmoittautui ekassa kommentissa, päivitin hänet kysyjäksi.
Hyvää sunnuntaita!
Kiitos vastauksesta. Aamulla ensimmäiseksi tarkistin NHL-tulokset ja sitten päivitin kännykästä blogisi feedin (en muiden blogien) ja tämä tupsahti vastaan.
Minä se taisin kysyä tuota parisen viikkoa sitten. Tai en oikeastaan muista milloin, koska ajantaju hämärtyy twitter-maailmassa.
Kirjoituksessasi oli paljon sellaista, mitä tunnistan itse kokeneeni kuulijana ja oppijana. Varsinkin jos puhuja heittää harvoin tai ensimmäistä kertaa keikkaa. Vaikka usein riittäisi se pelkkä ihminen sellaisenaan, niin huomaa, että siellä edessä verhoudutaan juuri jonkinlaiseen oletettuun ”opettajan” rooliin.
Mulla kokemus muutamasta kerrasta, kun olen ollut kertomassa omista duuneistani ja niihin liittyvistä ”opeista” ja vaikkakaan se ei ole mitään järin suurta, niin kovasti se joka kerta mietityttää, että mitä sinne menee nyt antamaan ja jakamaan. Ja millä tavoin se on viisasta toteuttaa.
Täältä ja muutamasta muustakin blogista olen saanut hyviä pohjia ja ajatuksia työstettäväksi, sellaisia mitkä allekirjoitan itsekin hyviksi keinoiksi ja parhailta tuntuviksi tavoiksi.
Koska en ole mikään virallinen opettaja, niin se henkilökohtaisesta tasosta on ollut paras lähteä liikkeelle. Siitähän minulla on eniten tietoakin. Sitten se menee vain hienosäädöksi, että missä suhteessa otan heti osallistavia pähkinöitä purtavaksi jne. Mulla kun ei ole niinkään oppikirjamaista oppia (ja senhän kukin saa tänä päivänä helpoiten kirjastosta tai netistä joka tapauksessa), niin olen myös mieltänyt sen niin, että haluan innostaa, tarjota käytännön kokemuksia (niistä myös itse nautin eniten muiden kertomana) sekä välillä kylmästi pudottaa kuulija kylmään veteen esim. jonkun pienen harjoitteen muodossa, joka on vain nopea sysäys konkretiaan. Mutta noihin en liikaa jumita. Tällä hetkellä tuntuu, että se luento on vähän kuin juna, joka sitten jatkaa kulkuaan. Eli se harjoite on kuin Kouvolan asema, jossa kyytiläisellä on 8 minuuttia aikaa käydä katsomassa itse näkymää kaupungista, ehkä myös kioskilla ja jututtaa samalla paikallisia. Sen jälkeen meno jatkuu ”ravintolavaunussa” keskustellen, esimerkein, minun ja osallistujien kokemuksien avulla.
Se myös on usein rasittavaa, kun moinen juna pysähtyy liian pitkäksi aikaa asemalle. Tämän olen kokenut jälleen oppijana. Se juna pysähtyy ja välillä lähtee liikkeelle tuskastuttavan hitaasti. Ja sen olen myös kokemuksen kautta huomannut, että juna-analogia toimii myös näyttöruutuihin ja dioihin. Se riittää, että siellä taululla on se seuraava määränpää ja ehkä myös se matkustusnopeus. Matkustaja voikin sitten uppoutua luennon maisemiin.
Ari
Ari, hieno juttu, että vastaukseni löysi sinut. 🙂
Junavertauksesi oli osuva: määränpää pitää olla selvillä, välipysäkkien on oltava ripeitä, ja ravintolavaunu on keskustelua varten.
Osallistujana olen huomannut, että koulutuksessa ”väliasemakuulutukset” ovat tärkeitä. Kouluttajan pitää siis tasaisin väliajoin kertoa, missä mennään ja mitä tulee seuraavaksi. Tämä auttaa jäsentämään päivää samaan tapaan kuin VR:n kuulutukset junassa.
Väliasemakuulutukset, merkattu muistiin. 🙂