Käytin aamupäivän kirjoittamalla kriisiviestinnän kirjaa Riko lasi hätätilanteessa. Kirjan ensimmäisessä luvussa käsittelen muutamia kriisiviestintään liittyviä ennakkoluuloja.
Kirjoitin tällaisen jakson yleisimmästä väärinkäsityksestä:
“Eikö se ole paljon aidompaa toimintaa, jos ihminen viestii ilman suunnitelmallisuutta ja laskelmointia?”
Jostain syystä ihmiset luulevat, että harjoittelu ja opettelu on väärin.
Onko Karita Mattila sitten epäaito laulaja, koska hän on varta vasten opetellut laulamaan? Onko Vesa Vierikko epäaito näyttelijä, koska hän on tieten tahtoen opetellut näyttelemään? Entä onko Osmo Soininvaara epäaito poliitikko, koska hän helkutti soikoon on opiskellut valtiotieteitä?
En ymmärrä sitä retoriikkaa, jossa ihminen saa opiskella lääkäriksi, juristiksi, laulajaksi tai putkiasentajaksi – mutta hyväksi viestijäksi ei saisi opetella.
Tosiasiassa kun treenaa ja opiskelee laadukasta viestintää, se vähentää väärinkäsityksiä. Maallikoiden penäämä “aitous” on nimittäin usein sitä, että ihminen artikuloi epäselvästi, valitsee vahingossa kaksitulkintaiset ilmaukset, hermostuu stressaantuneena, etenee epäloogisesti tai jännitykseltään sekoaa sanoissaan. Lopputuloksena on kiistoja ja väärinkäsityksiä.
Tämän vuoksi kriisiviestintää pitää harjoitella ja suunnitella: jotta viesti välittyisi mahdollisimman ehjänä ja yksitulkintaisena vastaanottajalle.
Nyt voit vielä vaikuttaa kirjan sisältöön. Puuttuiko tämän ennakkoluulon käsittelystä jokin näkökulma?
Itseasiassa toi pätee improvisointiinkin. Moni sanoo, että kun ei valmistaudu, niin sitten joutuu improvisoimaan. Se vaan on erilaista ja silloin on keinot paljon paljon rajatummat kuin hyvin valmistautuneella.
Hyvä valmistautuminen mahdollistaa erittäin hyvän sopeutumisen muuttuviin tilanteisiin, ääriesimerkkinä voisi käyttää vaikkapa armeijaa, jonka toimintaympäristöä kuvataan VUCA-termillä (Volatile, Uncertainty, Complexity, Ambiguity). Kuitenkaan asiat eivät suju juuri niinkuin kuvittelit tai ajattelit, niin mikset harjoittelisi?
Hyvin puhuttu! Armeijavertaus oli erinomainen: olisi hauska nähdä armeija, joka ei harjoittele, ”koska sitten me ei oltaisi aitoja” tai ”koska joka tapauksessa meidän pitää improta”.
Luulen, että taustalla on suomalaisten sinisilmäisyys. Se näkyy esimerkiksi EU-kansalaisia koskevissa kyselyissä, joiden perusteella olemme Euroopan auktoriteettiuskoisinta porukkaa.
Haluamme ajatella, että jotkut ovat luonnostaan yläpuolellamme. Ja koska auktoriteetit ovat meitä muita parempia jo synnynnäisesti, harjoittelijat ovat tietenkin huijareita ja kiipijöitä.
Helkutin hyvä analyysi, joskin helkutin masentava. 😀
Tossa tullaan siihen Carol Dweckin Growth vs. Fixed Mindset -katsantoon eli ollaanko kiinnostuneita mitä nyt osataan vai ollaanko valmiita oppimaan jatkuvasti.
Suomessa on tosi vaikea olla edes etäisesti realisti ilman, että enemmistö pitää sitä kyynisenä.
Nato-keskustelu on hyvä esimerkki. Suomalaiset ovat niin lapsellisia, että he uskovat meidän selviävän jotenkin maagisesti yksin tässä Venäjän kyljessä hamaan tappiin saakka.
Jari, hyvin muotoiltu. Todellisuus on usein masentavaa, mutta se on silti totta. Ei sen sanominen osoita kyynisyyttä.
PS. Kuulin juuri eräältä puolustusvoimien isolta nimeltä, että heillä arviolta 70 % kannattaa Natoon liittymistä. He itsekin tietävät, ettei meillä ole mitään mahkuja, jos käy Ukrainat. (Itse olen taipuvainen noudattamaan tuota ammattilaisten kantaa.)
Kuinka moni ihan oikeasti uskoo mitään tuollaista? Riittää, kun uskoo, että NATO:iin liittyminen ei pelasta meitä sen kummemmin. Se on jo tarpeeksi hyvä syy olla liittymättä. (En siis väitä itse ajattelevani näin.)
”Maallikoiden penäämä aitous” ei ole ensisijaisesti huonoa ilmaisua, vaan puuttuvaa analyysia. Viestinnän lähtökohta taas on analyysi: mitkä ovat tilanteen olennaiset pointit ja näkökulmat? Kun ne osataan selvittää, viestintä jäsentyy olennaisiin kysymyksiin lähes itsestään ja hätäinen selittely jää vähemmälle. Samalla esitystapaankin tulee jämäkkyyttä.
Pirhanan hyvin muotoiltu!
”Maallikoiden penäämä aitous on puuttuvaa analyysia.”
Jokainenhan voi itse miettiä, tuleeko paras tulos millään osa-alueella hirveässä kiireessä, kädestä suuhun toimiessa ja nopeasti jotain pystyyn kasaten.
Nimenomaan. En ihan nyt keksi alaa, jossa harjoittelu, suunnitelmallisuus tai ammattilaisuus olisi haitaksi, ja paras tulos tulisi aloittelijoilta.
Ihmisten suhde harjoitteluun riippuu luultavasti kontekstista. Kansalainen luultavasti ymmärtää, että vaikkapa kemikaalionnettomuuden varalta on ihan kiva harjoitella, mutta esimerkiksi politiikka on eri asia. Kansalainen näkee mielessään tilanteen, jossa koulutusbriefi on: ”Jään jossain vaiheessa kiinni vakavasta valehtelusta. Miten viestin silloin? Haluaisin teeskennellä katuvaa.”
Silloin ei ole kyse viestintätapaan liittyvästä arvoasetelmasta, vaan epäilystä siitä, että puhutaan konsultin skriptillä konsultin tekstiä, eli valehdellaan vielä kerran kaiken jo tehdyn päälle. Suurempaa loukkausta on vaikea kuvitella.
MattiV, olet ihan oikeassa. Tuotahan siinä pelätään.
On kuitenkin turha silloin sanoa, että ”kriisiviestintä on pahasta”. Emmehän pidä jokaista kirveen ostajaakaan potentiaalisena murhaajana.
Jos joku ostaa kirveen (tai hallitsee kriisiviestinnän), lähtökohtaisesti voimme olettaa, että hän käyttää sitä eettisesti ja lakien mukaan. Jos joku ei näin tee, me toivomme hänen jäävän kiinni ja saavan rangaistuksen.
Mä pidän aina luennot improvisoiden.
Tosin, luennoin aiheista, jotka tunnen niin hyvin voin puhua aiheesta 4 tuntia koko ajan kysymysten alla.
Mutta sitten mun viestintätyylikään, ei luennoissakaan lähde siitä, että a) kaikkien tulisi ymmärtää minua, koska osalle ihmisistä ei siitä kuitenkaan olisi mitään hyötyä, b) enkä minä kerro totuuksia vaan havaintoja totena pitämistäni asioista, ja toisten näkemys voi olla toinen.
Kokeneen ihmisen improvisointi onkin tosi erilaista kuin kokemattoman. Kokenut ammentaa tietovarastostaan, mutta aloittelija ammentaa hatustaan.
Ehkä tämä ei liity kriisiviestintään vaan viestintään yleisesti, mutta heti tuli mieleen se argumentti, että ”ei sillä ole väliä miten sen asian sanoo kunhan sanoo. Kyllä ihmiset ymmärtää asian”. Tästä olen kyllä vahvasti eri mieltä.
Annu, olen kanssasi tismalleen samaa mieltä. Sillä on tosi paljon väliä, *miten* asia ilmaistaan.
Jos joku ei usko meitä, hän voi vertailla seuraavaa tilannetta, jossa vanhempi puhuu kolmevuotiaalle. Sisältö on sama, mutta viestinnän tapa vaihtuu:
a) Kultapieni, älä ota äidin lompakkoa.
b) Saatanan kakara, älä varasta mun lompakkoa!
Jokainen huomaa, että ero on hurja. Viestinnän tyylillä ja tavalla on valtava merkitys siihen, miten *puhujaan* suhtaudutaan. Samalla viestijän tyyli vaikuttaa siihen, millaisia tunnereaktioita ja millaista toimintaa hän herättää.
Ihminen toimii vaistomaisesti eri tavalla kriisissä kuin normaalitilassa. Pitkästä evoluutiosta huolimatta, suunta on yleensä huonompaan päin. Oli sitten kyse fyysisestä tai viestinällisestä hengissä pysymisestä, niin hyvä harjoittelu ja selvät toimintamallit lisäävät tätä mahdollisuutta merkittävästi.
Totta turiset. Kriisi saa meistä yleensä sen surkeimman puolen esiin: vihan, kiukun, ärtymyksen, pelon, paniikin, halveksunnan, vastuunpakoilun tai marttyyriuden.