Yleensä blogipostauksen loppuun ei kannata kirjoittaa lukijakysymystä. Syitä on neljä:
- Kysymys tuntuu helposti päälleliimatulta ja teennäiseltä, jolloin se vaikuttaa kommenttien kalastelulta. "Mitä mieltä olette?" "Onko teillä mielipidettä tästä?" Useimmat lukijat eivät halua reagoida kalasteluun.
- Joskus kysymys on vain retorinen (eli ei edes ole tarkoitettu vastattavaksi) tai se on liian itsestään selvä. Kysymys on laadittu vain kysymisen pakosta, eikä siihen voi vastata tuntematta itseään idiootiksi. "Onko tärkeää varmistaa, että ihmisoikeudet toteutuvat?" Samaan kategoriaan kuuluvat peruskoulujen opettajien itsestään selvät kysymykset, joihin oppilaat eivät vastaa, koska kysymys on liian helppo.
- Joskus taas kysymyksessä on niin vahva sävy tai taustaoletus, että siihen on vaikea vastata kumoamatta ensin oletusta. "Oletko jo lopettanut nimettömän p**kanpuhumisen keskustelupalstoilla?"
- Jos kysymys käsittelee tiettyä aihealuetta, lukijan on hankala ottaa esille jotain muuta teemaa kysymyksen ulkopuolelta. Jos utelisin postauksen lopussa "Bloggaatko sinä?", lukijan on vaikea kertoa hauskaa tarinaansa, joka käsittelee vaikkapa serkun blogikokemusta.
Oletko jo itse lopettanut turhien loppukysymysten tekemisen?
Mistä voi tunnistaa lukijakysymyksen ja lukijalle tarkoitetun herätteen eron?
Hyvä kysymys – kiitos!
Mun mielestäni lukijalle tarkoitetun herätteen ei tarvitse olla kysymys. Se voi olla myös väite tai teesi, josta lukijalle herää luonnostaan halu kommentoida. Esim. ”Soinista pääministeri!” tai ”Äänestysoikeus on saatava myös 15-vuotiaille!” Monesti johonkin keskusteluun tuotu uusi näkökulma tai naseva sanavalinta aktivoi lukijoita ihan itsestään, eikä kysymyksiä tarvita.
Perinteistä lukijakysymystä en käytä juuri ollenkaan, koska se tuntuu usein keinotekoiselta aktivoinnilta. Ainakaan minä en juuri koskaan vastaa sellaisiin kysymyksiin kuin ”Mitä mieltä itse olet?” tai ”Onko sinulla kokemuksia asiasta?” Toki tämä riippuu siitä, kuinka kiinnostava aihe sattuu olemaan.
Sen sijaan aito tiedonhankintakysymys on monesti blogissa paikallaan. Esim. ”Onko kenelläkään ruutukaappausta Kike Elomaan alkuperäisestä postauksesta?” tai ”Jos tunnet kyseisen nimimerkin, kerrothan siitä myös minulle?”
Tässä vielä bonusvinkki: jos keksin johonkin asiaan kymmenen perustelua, kirjoitan niistä postaukseen vain kahdeksan. Jätän siis tarkoituksellisesti lukijoille tilaa kommentoida ja laajentaa keskustelua.
Kaikkein pahimmin keskustelua ehkäisee postauksen kaikenkattavuus. Kun kaikki on jo sanottu, lukijalle ei jää enää tilaa.