Tämä postaus on inhottava strateginen oppitunti. Tiedossa ei ole mukavaa luettavaa.
On nimittäin olemassa kaksi asiaa, joita ei voi saada yhtä aikaa:
- matalat sisäänpääsyrajat
- parhaat pyrkijät.
Nämä molemmat eivät voi olla tavoitteina samaan aikaan, sillä ne sulkevat toisensa pois.
Tämä on universaali ilmiö. Se pätee kouluihin, urheilujoukkueisiin, työpaikkoihin, valtioihin, kilpailuihin, päättäviin elimiin – kaikkialla maailmassa ja ihan mihin tahansa rooliin, johon ihmiset pyrkivät.
Jos pääsisin olympialaisiin hyppäämällä pituutta puoli metriä, yksikään huippu-urheilija ei enää tavoittelisi olympialaisia. Jos pääsisin laskuvarjojääkäriksi tekemällä kolme vatsalihasliikettä minuutissa, yksikään kovakuntoinen tyyppi ei enää hakisi laskuvarjojääkärikoulutukseen. Jos pääsisin Sibelius-akatemiaan laulamalla Ukko Nooaa nuotin vierestä, yksikään absoluuttisella sävelkorvalla siunattu laulaja ei enää hakisi Sibelius-akatemiaan.
Jokaisen organisaation pitää siis valita, kumpaa se haluaa: määrää vai laatua. Molempia ei voi saada.
Tämä ei silti ole kannanotto siihen, kumpi tavoite olisi järkevämpi. Joskus on tärkeää saada kaikki mukaan, ja joskus on tärkeää saada parhaat mukaan. Esimerkiksi meillä partiossa on oleellista pitää toiminta matalan kynnyksen harrastuksena, eikä siksi partiossa ole sisäänpääsyrajoja. Sen sijaan lääketieteellisessä on oltava pääsyrajat, jotta yhteiskuntamme saa parhaat lääkärit. Moni urheiluseura on ratkaissut asian niin, että sillä on erikseen joukkueet molempiin tarkoituksiin: höntsäkiekkoa kenelle tahansa ja kilpajoukkueet parhaille.
Molemmat tavoitteet eivät voi olla voimassa yhtä aikaa. Jos jokin organisaatio tai tapahtuma väittää tavoittelevansa sekä kaikkia että parhaita samaan aikaan, se valehtelee itselleen. Molempia ei voi saada.
Jos tavoittelet kaikkia, et saa parhaita. Jos tavoittelet parhaita, et saa kaikkia.
Tämä strateginen valinta on pakko tehdä jokaisessa organisaatiossa ja tapahtumassa. Valinta ei ole kiva eikä helppo, mutta juuri siitä johtamisessa on kyse.