Harjoittelu tekee testarin, osa 2(2)

Ruoditaanpa maanantaiöinen tilityspostaus pohjamutia myöten. Miten se syntyi?

Olen hyvä kirjoittamaan. Olen tehnyt sitä harrastuksekseni nelivuotiaasta asti ja työkseni 19-vuotiaasta asti. Äidinkielessä olin aina ysin tai kympin oppilas, ja nyt olen kouluttanut kirjoittajia kohta kymmenen vuotta.

Alkukappaletta tehdessäni halusin mennä suoraan asiaan. Kirjoitin ensin ”Olen käsittääkseni varsin hyvä kirjoittaja”, mutta sitten päätin väittää kunnolla. Tässä uran vaiheessa voin jo ronskisti sanoa itseäni hyväksi kirjoittajaksi. Alkukappale oli ensin liian leuhkiva, mutta lyhensin sitä hieman, jotta tylsät faktat tulevat esille. (Joku voi toki silti pitää sitä leuhkivana, mutta olisittepa nähneet raakaversion.) Myöhemmin huomasin, että olisi ehkä pitänyt mainita opiskeluala. Nyt teksti kuulostaa siltä, kuin olisin itseoppinut kirjoittaja.

Ikävä kyllä huomaan usein, että paljon on vielä oppimista. En aina havaitse omasta tekstistäni monitulkintaisuuksia, ja joskus kirjoitukseni päättyy eri teesiin kuin mistä se alkoi. En osaa millään valita parasta tyylilajia varsinkaan silloin, kun saman ajatuksen saisi tuotua esille parodiana, tarinana tai kärkevänä väitteenä. Tekisi mieli kirjoittaa ne kaikki.

Ajattelin seuraavaksi luetella tyypillisimmät mokani, jotta myönteinen alkukappale saa vastapainoa. Laitan tähän kolme, ja säästän loput tekstin puoliväliin.

Ostin ensimmäisen läppärini vuonna 1998. Se oli mustanharmaa Compaq, ja se painoi 4,5 kiloa. Kirjoitin muistin täyteen muutamassa vuodessa: kolumneja, käsikirjoituksia, artikkeleita, runoja, oppimispäiväkirjoja, esseitä ja keskeneräisiä ideoita.

Palaan taas menneisyyteen: halusin vuorotella menneen ja nykyisen kanssa pari kertaa edestakaisin. Tässä kappaleessa jäin pohtimaan niinkin pientä detaljia kuin Compaqin tarkkaa painoa. Lisäksi mietin, kuinka pitkä tekstityyppilista kannattaa tehdä. Halusin sen kuvaavan sekä työtä että opiskelua ja toisaalta tekstien määrää. Jälkikäteen tajusin, että harrastustiedotteet olisivat kuvanneet myös vapaa-ajan toimintaa. Sen olisi voinut laittaa esseen tilalle.

Koko ajan huomaan, että voisin olla parempi kirjoittaja. Olen hyvä, mutten läheskään täydellinen. Joskus tekstieni aloitukset lähtevät aivan liian kaukaa liikkeelle. Jollen ole tarkkana, julkaisen ingressin, joka alkaa muinaisista roomalaisista.

Palaan taas nykyaikaan ja havaitsemiini kirjoitusongelmiin. Tosi usein aloitan tekstin liian etäältä, ja usein koko kirjoitus paranee sillä, että poistan ekan kappaleen kokonaan ja hautaan sen epäkunnioittavin menoin. Päätin ottaa tähän kappaleeseen mukaan muinaiset roomalaiset juuri ilmauksen kuluneisuuden vuoksi.

Joskus taas intoilen liikaa. Erityisesti netissä päästän käsistäni turhan helposti huolittelemattomia innon- tai ärtymyksenpurkauksia.

Aargh, aina hävettää, kun on kirjoittanut innoissaan tai kärttyisenä. Tätä kappaletta tehdessäni nolostelin viimeviikkoista kirja-arvostelua. Olin ollut aivan liian innoissani Ravistettava, omskakas -kirjasta, joten olisi pitänyt odottaa pari päivää, ennen kuin siitä olisi kannattanut kirjoittaa. (Hyvä kirja se silti on, mutta siitä tekemäni arvostelu oli lukijoilleni täysin hyödytön.)

Jotain olen oppinutkin: hyvä teksti ei kaadu kirjoitusvirheeseen, eikä ole väliä, kirjoitanko omatunnon vai omantunnon. Toisaalta yhdys sana virheet tekevät tekstistä ääliömäisen näköistä, ja arrogantti briljeeraus anglismeilla on säälittävää.

Päätin poimia tähän joitain oppimiani asioita. Joskus nuorempana häpeilin suunnattomasti yhtä kirjoitusvirhettä, ja toisaalta saatoin turhaan viljellä vierassanoja oppimispäiväkirjoissa ja esseissä.

Sukuni on täynnä äidinkielen opettajia ja joitain vähemmän tunnettuja kirjailijoita. Olen perimäni ja kasvatukseni yhteinen tuotos, enkä kai karvoistani pääse. Silloin tällöin haluaisin tehdä ammatikseni jotain muutakin, mutta päädyn aina kirjoittamaan.

Sitten taas hieman angstin purkua. Haluaisin joskus olla jotain muuta kuin kirjoittaja, mutta näppäimistö vetää minua puoleensa kuin Keskustan pj-pesti Väyrystä. Sitten sukujuhlissa hävettää, koska en ole osannut tehdä itsenäistä uranvalintaa: juttelen iloisesti äikänopesukulaisteni kanssa Tuomas-nimen taivutuksesta ja kriikunan merkityksestä.

Olen aivan varma, että kuolen aikanaan näppäimistöni päälle ja jsidij ci hhhhhhhhhhhh

Loppukappale syntyi yllättäen. Keksin sen väläyksessä ja totesin sen olevan oiva ja yllättävä loppu paatostelulle. Toivottavasti se toimi? Kirjoitin ensin loppuun j-kirjaimia, mutta niistä tuli liian raidallinen vaikutelma: silmä hakeutui ennen aikojaan tekstin loppuun, jolloin yllätys paljastui. Niinpä muutin kirjaimet h:ksi, ja samalla sain tekstiin sopivan hauskan huokauksen.