Kuten useimmat EOT-blogin lukijat tietävät, olen tunari. Kaikki totaalisen tunariuden osatekijät yhdistyvät minussa: kömpelyys, hajamielisyys, huolimattomuus, kärsimättömyys, heikko näkö, huono motoriikka ja surkea tasapaino.
Tänään totesin, että yhteiskunnan huoltosuhde paranisi, jos pysyisin kotona. Kun olen työmatkalla, tarvitaan monen ihmisen apua, jotta pääsen reissuiltani ehjänä takaisin kotiin.
* * *
Kuopion aseman kolmoslaituri oli tänään aurattu kapeaksi. Keskellä laituria seisoi matkustajaryhmä, joka tukki väylän.
En viitsinyt keskeyttää toisten keskustelua, joten ajattelin kiertää heidät penkan kautta. Laiturin reunassa oli vain pieni kerros lunta, joten siitä olisi helppo koukata.
Hitusen yllätyin, kun putosin reisiäni myöten syvään hankeen. En ollutkaan astunut laiturin reunalle vaan käyttämättömälle raiteelle, joka oli täyttynyt kevyellä pakkaslumella.
Kohtelias herrasmies veti minut ja laukkuni pois hangesta.
Hän piti kasvonsa varsin onnistuneesti peruslukemilla.
* * *
Kun juna lähestyi Lahtea, heitin takin niskaani ja lähdin kohti vaunun eteistä.
Olin menossa jo käytävällä, kun yhtäkkiä jokin nykäisi minua takinhelmasta. Avoimen takkini vetoketju oli jäänyt kiinni käsinojan ja istuimen rungon väliin. Nyin sitä irti. Ei lähtenyt. Kitkutin ja nitkutin eri suuntiin.
Onneksi paikalle tuli pian konduktööri, joka irrotti minut istuimesta.
Hän piti kasvonsa varsin onnistuneesti peruslukemilla.
* * *
Joka kerta kun pidän kotitoimistopäivän, yhteiskunnan voimavaroja vapautuu johonkin järkevään.
Oijoi, nämä ovat aina yhtä hauskoja! Lainasin kerran kirjastosta kouluttamista koskevan kirjasi ja nauroin vedet silmissä siinä kuvailemallesi tunaroinnille.
Eevastiina, kiitokset! – Tai öh, ehkä minun pitäisi nolostua eikä kiitellä. 🙂
Epäilen, että Mr. Bean on luotu minun tunarointini pohjalta. Pitäisikö vaatia rojalteja?