Jukka Kemppinen postasi tänään kirjailija Armas J. Pullasta. Pulla oli yksi lapsuuteni suosikkikirjailijoista.
En suostunut lukemaan klassisia tyttökirjoja, koska en pitänyt siitä oletusarvosta, että kaikkien tyttöjen "täytyy" lukea ne. Minulle ovat yhä täysin vieraita Anni Polvan Tiinat, Anni Swanit ja Louisa Alcottit. Kuulemma olen menettänyt paljon.
Sen sijaan lapsuuteni kului 1910-1960-lukujen poikakirjojen ja seikkailuromaanien parissa. Pullan lisäksi kahlasin läpi Zane Greyt ja James Oliver Curwoodit. Suomalaisista kirjailijoista luin Simo Penttilät ja Aaro Hongat.
Aina kun haluan piehtaroida nostalgiassa, kaivan hyllystä esille lapsuuteni suosikkeja. Käännösromaanien kieli on tämänsuuntaista:
Muudan indiaani likaisine roiston-kasvoineen hiipi viattoman uhrinsa kimppuun, joka – yllätettynä herättyään – kirkaisi kauhun levitessä kasvoilleen ja apua-hakeva ilme silmissään.
Herttaisen vanhentunutta ja sympaattisen kömpelöä.
Luepas joskus, jos käsiisi saat, mikäli jo et ole lukenut, ”Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa” ja nimen-omaisesti sen suomennos vuodelta 1939, sillä on arvoinen teos jo yksistään aika-kautisensa suomennoksensa vuoksi.
Ooh, kiitos vinkistä! Sodan-aikainen suomennos kuulostaa mieltä-liikuttavalta.
Harmillista, kuinka paineet ja ennakko-odotukset rajoittavat.
Kun itse en ollut lapsenakaan tyttö, saatoin hyvällä omallatunnolla lukea James Oliver Curwoodit, Simo Penttilät, Armas J. Pullat ja Aaro Hongat, mutta myös Anni Swanit ja Louisa M. Alcottit, joista etenkin Pikku miehiä oli parhaimmistoa. Tiinat kylläkin jäivät jostain syystä väliin.
Ammoisiin suosikkeihin on kyllä vaarallista palata. Kokemus harvoin nousee ajan kultaaman muiston tasolle.
Yksi pahimmista vioistani on, että haluan ehdottomasti tehdä asioita eri tavalla kuin odotetaan. Niinpä valitsen usein vaikean tai tehottoman reitin ihan vain sen vuoksi, että haluan toimia eri tavalla kuin muut.
Jos muuten haluaa lukea vanhoja lapsuuden suosikkeja, pitää ehdottomasti olla oikeassa mielentilassa. Siinä puuhassa ei saa olla kriittinen, vaan pitää vajota kymmenvuotiaan mielentilaan. Jostain syystä se on minulle aika helppoa.
Minä oli lapsi 70-luvulla, jolloin jaottelu tyttö- ja poikakirjoihin oli mitä oli. Tyttökirjanimike ei pitänyt minua erossa tyttökirjoista (vaikka roolimallini olikin Viisikon poikatyttö Pauli), mutta sitä vastoin kirjan takatekstin ”reipas poikakirja!” -suositus sai hampaat kirskahtamaan kiukusta ja kirjan kirjastokassiin alta aikayksikön. Ai että kun sieppasi, että tyttönä minun olisi muka pitänyt tyytyä lukemaan vain sisäsiisteistä tytöistä, ja pojille olisi jätetty hauskat intiaanitarinat, jännät merirosvoromaanit sun muut!
Simo ”Herra ja Ylhäisyys” Penttilä kuului minunkin suosikkeihini ja luulen, että se iäksi muovasi käsitykseni siitä, mitä on letkeä kynänkäyttö ja humoristinen tarinankerronta 🙂
Montgomery ja Alcott olivat laatuisia kirjailijoita, ja Swan tiesi mitä teki — mutta Tiina-kirjat väliin jättämällä et kylläkään menettänyt mitään…
Minua taas korpesi lapsena se, että Tiina- ja Viisikko-kirjojen naisihanteena oli jätkämäinen poikatyttö, ja tavalliset tytöt kuvattiin jotenkin yksinkertaisiksi ja kanamaisiksi. Tästä nimenomaisesta syystä luin vain yhden Tiina-kirjan ja muutaman Viisikon. Lapsena en tietysti ymmärtäny sitä, että jälkimmäisessä sarjassa kyse oli identiteettiään etsivästä lesbosta. Silti en tänä päivänäkään ymmärrä naiskirjailijoita, joiden viesti tytöille on, että olette sosiaalisesti hyväksyttävämpiä poikamaisina. Miksi piti vähätellä aitoa tyttöenergiaa? Neiti etsivä liikkui siinä rajamailla, olihan hänkin George nimeltään. Toivottavasti ajat ovat muuttuneet ja tyttösankarit saavat olla aidosti tyttöjä!
Heh, Tiina-kirjojen päähenkilöllähän on myös taipumusta tehdä juuri päinvastoin kuin konformistisuus vaatisi – mennä poimimaan kadulle levinneitä perunoita pilkatun mummon avuksi, muiden kaunistellessa sanoa rehellisesti mielipiteensä (joskus vähän samantapaisella pakonomaisuudella kuin Jim Carrey elokuvassa ”Valehtelija, valehtelija”) jne. Luin niitä itse innolla nuorena, mutta niissä on tietty misogyninen piirre – Tiina on hyvä, koska tappelee ja sanoo mitä ajattelee, mutta muut tytöt ovat heikkoja ja huonoja.
Neiti Etsivähän oli muuten nimeltään Paula Drew, mutta toinen bestiksistään oli George.
Kiitos kommenteista!
Se on tosiaan kumma, että tyttösankari on kiinnostava vasta kun hän on poikamainen. 🙁
Olen muuten yrittänyt opettaa omille tytöilleni tiettyä sukupuolineutraalia kasvatusta ainakin ammattien tiimoilta. Jos kuljemme rakennustyömaan ohi, muksut saattavat ihailla "rakennussetien" työn jälkeä. Täsmennän aina, että siellä voi olla "rakennustätejäkin". Sama toistuu päinvastaisena kampaajien tai sairaanhoitajien pakeilla.
Haluan viestittää jälkikasvulleni, että he voivat valita aivan minkä tahansa ammatin. Sillä ei ole väliä, onko ammatti nais- tai miesvaltaiselta alalta. Pääasia on, että lapsi pääsee tekemään sitä työtä mitä rakastaa – valitsipa hän "kliseisen" naisten ammatin tai "radikaalin" miesten ammatin.
Yritän korostaa ihmisen omaa valinnanvapautta muuallakin. Lapsethan helposti yleistävät oman kokemuspiirinsä pohjalta: "Ei pojilla ole hameita." Yritän silloin muistuttaa, että kyllä pojatkin saavat käyttää hameita, jos niin haluavat. Se on ehkä harvinaista, mutta täysin mahdollista.