Jee, minä vanhenen!

Tänään 22.12.2014 EOT-blogi ja minä vietämme synttäreitä. Blogi täyttää 6 vuotta ja minä 39. Tuttuun tapaan juhlin synttäreitä postaamalla pitkin päivää – ensin nyt yöllä ja maanantaina vielä puolenpäivän jälkeen.

* * *

Ja nyt asiaan: en nimittäin ole koskaan kokenut ikäkriisiä. Kolmikymppiset olivat kivat, ja niin ovat varmasti nelikymppisetkin. Viisikymppisiä suorastaan odotan.

Mutta miksi en koe ikäkriisiä? Eikös vanhenemista perinteisesti pidä surkutella ja piilotella? Ei kai ole normaalia olla innoissaan jokaisesta vuodesta, joka tulee lisää?

Asia valkeni minulle, kun 25-vuotias kaverini yritti naljailla minulle iästäni:

Ei kannata juhlia sitä, että on taas vuoden lähempänä kuolemaa.

Minä naureskelin mukana. Juttuhan oli hauska.

Sitten tajusin, että minulla on ajatusrakenne, jonka vuoksi vanheneminen on minusta kivaa:

Jokainen vuosi, jonka olen saanut elää, on kuin rahaa pankissa. Jokainen vuosi on minun, eikä kukaan voi viedä sitä. Jokainen vuosi kartuttaa kokemuksiani ja toivottavasti tekee minut siedettävämmäksi ihmiseksi.

Mutta jokainen vuosi, joka on elämättä, ei ole vielä minun. Minulla ei ole mitään takeita siitä, saanko enää seuraavaa vuotta itselleni. – Eikä sitä taetta ole kyllä 25-vuotiaalla kaverillanikaan saati kenelläkään muullakaan. Joskus kaksikymppinen voi olla lähempänä kuolemaa kuin kuusikymppinen.

On siis turhaa pelätä vanhenemista. Ajan kuluminen on se asia, johon kukaan meistä ei voi vaikuttaa ja joka toisaalta on kaikille armollisen tasapuolinen. Vanheneminen ei pysähdy naapurikateudella.

Kannattaa siis mieluummin juhlia vanhenemista. Jokainen eletty vuosi on tallessa pääkopassamme, eikä mistään muusta ole takuita.