Teen paraikaa haastatteluja loppuvuonna ilmeistyvään 50 keissiä asiakaspalvelusta -kirjaan. Tehtynä on kolme haastattelua, Metsänkylän Navetta, Varusteleka ja Posti.
Nyt tajuan astuneeni miinaan. En löydä kirjaan oikeaa ääntä.
Aiemminhan olen kirjoittanut oppaita sinä–minä-muodossa. Olen siis kertonut minä-muodossa omista kokemuksistani ja sinutellut lukijaa: ”Muista oikolukea teksti”.
Tämä tekniikka ei kuitenkaan toimi tällä kertaa, koska tarkoitus on kuvata keissit ikään kuin ulkopuolelta ja saada haastateltavan ääni esiin. Olisi kornia tuoda tekstiin oma itsensä tyrkylle.
Seuraavaksi kokeilin aikakauslehtimäistä lähestymistapaa:
Varustelekan tuntevat useimmat suomalaiset, vaikka eivät olisi asioineet siellä kertaakaan elämässään. Yrityksen omintakeiset tuotekuvaukset kiertävät sosiaalisessa mediassa. Lehdet uutisoivat ”kansanmurhabareteista”, ”vaimonhakkaajapaidoista”, Suomen armeijan maastokuosin kopioimisesta sekä Mannerheim-asuun kuuluvasta mustasta kasvomaalista.
Toimitusjohtaja Henri Nyström kertoo, että kaikelle pitää pystyä nauramaan.
– Jos meillä on yhteiskunnassamme tabuja, joista ei saa tehdä huumoria, miten pystymme käsittelemään näitä asioita? hän pohtii.
Toisaalta huumori voi olla myös keino ottaa kantaa ja saattaa negatiivisia ilmiöitä naurunalaiseksi.– Emme me näitä mediakohuja tahallamme tee. Jotkut asiat vain nousevat julkisuuteen, Henri kuvailee.
Häntä on helppo uskoa, sillä verkkokaupan tuotekuvaukset pursuavat potentiaalisia mediasensaatioita, joista toimittaja voi poimia haluamansa hiljaisen uutispäivän ratoksi.
Tästä tuli kuitenkin mieleen pikemminkin pintapuolinen aikakauslehti, jossa toimittaja hipeltää haastateltavansa hihaa ja imee joka sanan itseensä kritiikittömästi.
Nyt on pakko käydä tutkimassa muita kirjoja, jotka perustuvat haastatteluihin. Millainen kulma niissä on? Miten kirjoittajan ääni on saatu sopivasti esiin, jotta teksti on persoonallista mutta silti haastateltava nousee näkyviin?
Jos ei ole näkökulmaa, ei ole kirjaa.
Jarihan on tässä asiassa onnistunut aivan äärettömän hyvin, sieltä suunnalta kun ammentaa niin ei aivan pieleenkään voi mennä. Vaihtoehtoisestihan tarinaahan voi viedä eteenpäin lainauksilla asiakkaan sanomisista ja välissä johdatella omalla äänellä mitä se kaikki tarkoittaa. Hieman kuin akateemisissa teksteissä, mutta ei ehkä kuitenkaan aivan niin kuivasti kuin akatemiassa on usein tapana. 🙂
Toimisiko haastateltavan näkökulmasta minä-muodossa kirjoitettu tarina? Vaatii tietysti jonkun sopivan disclaimerin (tälle varmaan on joku parempikin suomennos kuin ”vastuuvapauslauseke”), jotta käy selväksi että teksti on kirjoittajan tekemää. Lisäksi pitää toki varoa, ettei kuulosta mainokselta.
Tietysti tällaiseen kirjaan sopisi myös asiakkaan näkökulmasta kirjoitettu tarina, mutta siihen voi olla hankalampi sisällyttää kaikkea sitä, mitä halutaan kertoa.
Jaakko, tuo tekniikka olisi toiminut, jos olisin saanut kaikki haastattelut nauhalle.
Onnistuin kuitenkin mähläämään kaksi tallennetta kadoksiin, enkä voi sijoittaa sanoja haastatellun suuhun pelkästään omien muistiinpanojeni pohjalta. 🙁 Onneksi sentään kirjalliset muistiinpanoni ovat tallella, joten itse fakta on kasassa, vaikka haastateltujen käyttämät sanamuodot puuttuvat.