Jos olisit Stefan Löfven, mitä sinun pitäisi nyt tehdä?

Ruotsin koronatilanne näyttää pahuksen surulliselta. Aftonbladet uutisoi 19.5., että Ruotsissa päivittäinen kuolleiden määrä per asukasluku on ollut maailman suurin jo useampana päivänä.

Pääministeri Stefan Löfven on luottanut vahvasti valtionepidemiologi Anders Tegnellin linjauksiin. Tegnellin suositusten ytimenä on ollut se, ettei yhteiskuntaa suljeta vaan odotetaan laumasuojaa saapuvaksi. Laumasuoja kuitenkin antaa odottaa itseään. Toukokuussa kävi ilmi, että Tukholman seudulla koronan vasta-aineita on vain hieman yli seitsemällä prosentilla asukkaista ja muualla vielä vähemmän: kolmea ja neljää prosenttia. Tuollainen prosenttiluku ei riitä laumasuojaan sen paremmin kuin artesaaniolueenkaan.

Tilanne on kriisiviestinnän kannalta helkutin mielenkiintoinen. Pääministeri on vastuussa, mutta hän on antanut päätösvallan virkamiehelle. Jos vuorokauden ruumisluku on suurin koko maailmassa monena päivänä, kohta luulisi syntyvän myös poliittisia vainajia.

Mitä Stefan Löfvenin pitäisi siis nyt tehdä? Millaisia kriisiviestinnän operaatioita tarvitaan, jotta kurasta selvitään kuivin jaloin? Tutkitaanpa eri vaihtoehtoja.

a) Jatka samalla linjalla

Hyvällä tuurilla kuolinluvut parantuvat vähitellen, jonka jälkeen voidaan pokkana todeta, että kyllä se Tegnellin strategia lopulta toimi. Toki myöhemmin tehtävissä selvityksissä Ruotsin linja voidaan helposti osoittaa fataalimmaksi kuin muissa maissa, mutta siitä tulee poliittinen lasku maksettavaksi vasta jälkikäteen.

Tämä valinta on kuitenkin kriisiviestinnän näkökulmasta riski, koska a) koronatilastot eivät välttämättä kaunistu kovin pian ja b) kuolleita ei enää saa takaisin: kuka tahansa maallikko näkee, että valittu strategia oli vaarallinen. Silti samalla linjalla jatkaminen on täysin mahdollinen strategia, jos haluaa olla johdonmukainen ja luottaa Tegnellin näkemykseen taudin ja laumasuojan etenemisestä.

Lisähuomiona pitää muistaa ruotsalainen eetos ja kansanluonne. Sikäläiset vilpittömästi uskovat Ruotsin mallimaan rooliin. Se, että pääministeri pysyy valitsemallaan linjalla, tukee Ruotsin narratiivia kansankodista, jossa viranomaisiin ja sosiaalidemokraattiseen pääministeriin voi luottaa kuin vuoreen. Tämän vuoksi sovitun linjan pitäminen on täysin perusteltu valinta: Löfven ei uskalla horjuttaa ruotsalaisten yhteistä identiteettiä.

b) Erota Tegnell

Klassinen keino on erottaa vastuullinen virkamies, pestata uusi valtionepidemiologi ja ryhtyä korjaamaan vanhan jälkiä. Tässä skenaariossa käy hyvällä tuurilla niin, että pääministerin oma pää ei putoa, vaan Tegnellin erottaminen nähdään ryhdikkään johtajan peliliikkeenä.

Tässä vaihtoehdossa tärkein etu on tietenkin siinä, että koronastrategia vaihtuisi, ja sillä todennäköisesti säästettäisiin satojen ihmisten henki.

Tämä olisi strategisesti viisas valinta, mutta sitä on pakko pohjustaa muutamalla epäilevällä lausunnolla ennen irtisanomista. Löfvenin pitäisi ensin parin kolmen päivän aikana kritisoida Tegnellin päivittäisiä tiedotustilaisuuksia, ja sen jälkeen suoraselkäisesti ilmoittaa, ettei Tegnell enää nauti hänen luottamustaan. Tämä osoittaisi sen, että Löfvenillä on nykyään eri linja kuin ennen, mikä voisi mahdollistaa hallituksen jatkon ilman hallituskriisiä. Lisäksi tähän strategiaan pitää ehdottomasti lisätä pahoittelu siitä, että itse uskoi liian pitkään Tegnelliä.

c) Eroa itse

Entä olisiko viisaampaa nostaa käsi ylös virheen merkiksi ja todeta suoraselkäisesti valitun strategian olevan väärä? Jos Löfven eroaisi oma-aloitteisesti, siinä sentään säilyisi maine ja itsekunnioitus. Omasta puolueesta löytyisi kyllä jatkaja pestille.

Tälläkin strategialla on ehdottomasti arvonsa. Se joka kantaa vastuun, ei koskaan kanna häpeää.

d) Syytä mediaa

Aina voi onneksi syyttää mediaa. Löfven on jo heittänyt erikoisia kommentteja kuten ”on turha dramatisoida Ruotsin eroja toisiin maihin”. Myös hallituksen kannattajat paheksuvat mediaa, kun toimittajat uutisoivat korkeista kuolleisuusluvuista. Facebookissa Anders Tegnell Fan Club -ryhmässä* pohditaan, että on väärin uutisoida kuolleista, koska ”se vain kasvattaa vihaa terveysviranomaisia kohtaan”.

*Kyllä, Facebookissa on Anders Tegnell Fan Club. Siinä on 32 000 jäsentä. Eräs jäsen on jopa ottanut Tegnell-tatuoinnin.

Median syyttäminen on selkärankareaktio, mutta se ei kriisiviestinnällisesti ole kovin viisas ratkaisu. Yleensä sillä saa journalistit takajaloilleen, ja jatkossa mediasuhde on entistä hankalampi. (Toki Löfven on itse ollut maltillisempi arvostelussaan, ja suurin mediakritiikki tulee fanilauman suusta.)

Tarjolla on aina monta vaihtoehtoa

Moni uskoo, että kriisiviestintä on helppoa, kunhan vain puhuu totta ja pyytää virheitään anteeksi.

Oi jos kaikki olisikin niin helppoa.

Se on selvää, että toden puhuminen on perusedellytys, mutta tarjolla on aina monta tapaa tuoda totuus esille. Sanonko sen itse vai hankinko lausunnon puolueettomalta asiantuntijalta? Entä sanonko totuuden vihaisesti, neutraalisti vai iloiten? Missä foorumissa ja kanavassa sanon totuuden? Uskotaanko minua, jos sanon totuuden? Keitä totuus loukkaa tai suututtaa?

Kriisiviestintä nivoutuu yhteen myös valitun sisällöllisen linjan kanssa: pysymmekö kannassamme vai muutammeko mieltämme? Asiaa vaikeuttaa se, että koronan suhteen ei ole olemassa yhtä totuutta. Kukaan maailmassa ei tiedä varmaa ja toimivaa ratkaisua, joka taltuttaisi taudin ja turvaisi talouden.

Kriisiviestintä ei ole koskaan joko–tai-valintaa. Tarjolla on aina monta vaihtoehtoa. Pahimmassa tapauksessa täytyy valita huonoista vaihtoehdoista vähiten haitallinen, mutta yhtä hyvin tarjolla voi olla monta positiivista ratkaisua.

Jos Löfven olisi asiakkaani, suosittelisin Tegnellin vaihtamista ja ehkä myös omaa eroa. Koronaan kuolleiden määrä Ruotsissa on valitettavasti niin iso tragedia, että sitä ei hyvitetä millään pikku viestintätempuilla.