”Hei tässä on [Etunimi Sukunimi]. Mä olisin tehnyt osoitteenmuutoksen.”
[- -]
”Joo, se on 051077 viiva [numero, numero, numero, numero].”
[- -]
”Joo. Uus osoite on Tuijantie [numero]. Haloo? Kuuluuko? Nyt taisi katketa.”
Voi pahus. Minulta jäi kuulematta hepun asuinpaikkakunta ja palkkatulot.
Tässä blogissa saa kommentoida omalla nimellä tai minun tunnistamallani nimimerkillä. Vaadin myös kunnollisen meiliosoitteen. Minua ja mielipiteitäni saa ilman muuta kritisoida. Muistathan silti hyvät tavat. Karsin jo etukäteen kaikki alatyyliset kommentit, mainokset sekä tietenkin laittomat sisällöt. Mitä perustellummin asiasi esität, sitä varmemmin se tulee huomioiduksi.
Heh 🙂 Pitää aina kuitenkin muistaa näissä, että sosiaaliturvatunnushan on satojen tuhansien suomalaisten osalta julkinen tieto – nimittäin yrittäjien. Jos tiedät henkilön nimen tai yrityksen jossa hän toimii, saat sosiaaliturvatunnuksen Kaupparekisterista, yrityksen perustamistiedoista, josta löytyy usein myös kotiosoite.
Tietääkseni henkilötunnuksen loppuosaa ei ole julkinen tieto ja henkilötunnustakaan ei voi kaikissa tapauksissa julkistaa. Jokaisen on syytä valpastua, jos firma kun firma alkaa kysellä henkilötunnuksia.
Kiitos kommenteista!
Kyllä ihmisten henkilötunnuksia saa tosiaan esille kaivamalla, mutta en silti helpottaisi rikollisten urakkaa latelemalla omaani ruuhkajunassa.
En myöskään kirjoita henkilötunnustani mihinkään näkyviin. Lisäksi jos joku kysyy syntymäaikaani, en anna hetun loppuosaa, ellei sitä erikseen kysytä (ja silloinkin vain aiheesta).
Paras/pahin kuulemani junakeskustelu meni niin, että nainen oli järjestämässä illanviettoa työporukalle/asiakkaille ja kertoi puhelimessa työkaverilleen mökin tai vastaavan bilepaikan sijainnin, ajo-ohjeet sekä tiedon, mistä osoitteesta ja kenen työpöydältä voi käydä hakemassa avaimen.
Tuosta on jo vuosia, eikä ole toistaiseksi kukaan pannut paremmaksi. Tai no ehkä en olisi halunnut kuulla aivan niin yksityiskohtaisesti sen yhden rouvan herpesongelmasta, vaikka se olikin ylä- eikä alapäässä, minkä hän ystävällisesti näillä sanoilla kaikille kuulutti.
Voi apua mitä tarinoita. Jostain syystä ihmiset unohtavat ympäristönsä kokonaan, kun he puhuvat puhelimeen.
Erään kerran – vuosia sitten – kuulin junassa, kuinka mielenterveyspotilas tilitti puhelimessa ystävälleen lääkityksestään ja siitä, kuinka itsemurhayritykset olivat onneksi kariutuneet. Keskustelu tosin oli ymmärrettävä, kun ottaa huomioon puhujan henkisen tilan. Miellyttävää se ei silti ollut.
Näistähän saisi koottua melko paksunkin kirjan, näin VR:n juhlavuoden kunniaksi. Tarinoita raiteilta – näitä et olisi halunnut kuulla.
Ah, VR – tuo yhteinen lempilapsemme!
Tarinoita raiteilta -kirja voisi olla kaksiosainen, toinen osa ”näitä et olisi halunnut kokea”, jossa olisi VR:n kootut sekoilut. Tai oikeastaan tämä kokemus-osakin voisi olla vielä kaksiosainen, joista toinen kertoisi matkustajien omista sekoiluista tyyliin ”kahvimuki kaatui vieruskaverin syliin” (ja tietysti se Katleenan taannoinen sukkahousujuttu!). Tai pitäisikö tasapuolisuuden nimessä olla osio myös positiivisista kokemuksista? Niitäkin on – onhan?