Olin tänään puhujana ja panelistina graafisen alan Vuoden huiput -tapahtumassa. Paneelissa pohdittiin muun muassa sitä, turrummeko tulevaisuudessa kohuihin ja kriiseisin sen verran, ettemme jaksa enää kiinnostua niistä.
Emme turru.
Kohut ja kriisit ovat nimittäin kesken jääneitä tarinoita. Meidän on saatava tietää, kuka on roisto ja kuka sankari. Paraikaa keskustelemme somessa siitä, onko paha Hesari viattoman Brother Christmasin kimpussa, vai onko hyvä Hesari paljastanut pahan pukin. Haluamme tietää senkin, onko Elina Lepomäki se lapsi, joka huomautti ettei sotekeisarilla ole vaatteita, vai onko hän ilkeä velhotar, joka haluaa tuhota sotelumikin haaveet.
Meillä ihmisillä on lajityypillinen tarve kuulla tarinat loppuun. Koetapa keskeyttää tarhaikäisiltä Ryhmä Hau, niin jo nousee raivo: ”Tää on kesken!” Tai yritä sanoa puolisollesi, että ”voisitko lukea ton kirjan loppuun joskus myöhemmin?” Tai kokeile itse mennä katsomaan hyvä leffa – ja poistu kymmenen minuuttia ennen loppua.
Kohut ja kriisit ovat tosi-tv:tä ilman sitä tv:tä. Ne ovat aidon elämän tarinoita, jotka haluamme nähdä loppuun. Me haluamme tietää, onko oma sankarimme oikea sankari, vai onko meitä huijattu.
Mitä tämä tarkoittaa kohun ja kriisin osapuolille?
Osapuolet ovat tarinan hahmoja, joiden pitäisi osata kuljettaa tarinaa kohti sellaista loppua, jollaista he itse toivovat. Kysymys ei ole näytelmästä tai keinotekoisuudesta, vaan tarinan sankarin ja roiston aidosta toiminnasta, jossa he haluavat yltää omiin päämääriinsä.
Kriisiviestinnän kannalta surullisimpia ovat ne tilanteet, joissa osapuoli a) ei tiedä omaa päämääräänsä, b) vaihtaa päämääräänsä kesken kaiken tai c) yrittää saavuttaa useita ristikkäisiä päämääriä.