Kouluttaja on tottunut puhumaan diojensa pohjalta. Diat ovat täynnä tekstiä, ja pistekoko on pientä. Salia hämärretään. Kouluttaja tuntee olonsa turvalliseksi pimeässä. Onneksi kaikki katsovat dioja eikä häntä.
Tilanne on kuitenkin rakennettu oppimisen kannalta pieleen (eli ammattitermein sanottuna ”persiilleen”).
Ihmisen aivot ovat kehittyneet tuhansien vuosien aikana vastaanottamaan informaatiota kasvokkain. Osaamme tulkita pieniäkin asioita. Aivomme poimivat äänensävyn nyanssit, eleet, ilmeet, ryhdin, katsekontaktin. Teemme vaistonvaraisesti päätelmiä puhujan aikeista, uskottavuudesta ja vuorovaikutustaidoista.
Opimme myös keskustelemalla ja sanattomassa vuorovaikutuksessa. Voimme esittää kysymyksiä, heittää vastaväitteitä, nyökätä painokkaasti, kohottaa kulmiamme kummastuneena tai yskäistä vaivautuneena. Viesti kulkee jatkuvasti molempiin suuntiin.
Aivomme eivät kehittyneet nykyisekseen sitä varten, että katsoisimme kaikki pimeälle seinälle heijastettua kuvaa – ja oppisimme muka siitä. Aivomme on viritetty ihmiskontaktille, ei diakontaktille.
* * *
Olin viime viikolla puhumassa eräässä seminaarissa, jonka tila oli hämärä. Pyysin valaistusta kirkkaammaksi. Tekninen henkilöstö ei ensiksi suostunut: ”Mutta sun diasi eivät sitten näy.”
Sanoin heille, että pärstävärkkini on tärkeämpi kuin diani. Ei siksi, että osallistujien pitäisi nähdä nätti meikkini, vaan siksi että kasvot välittävät tietoa tehokkaammin kuin diat.
Valaistusta säädettiin kirkkaammaksi, ja tulin pitäneeksi yhden parhaista puheenvuoroistani. Vaikka diat eivät näkyneet mihinkään.
Ihmisen muisti ei ole oikein hyvä kirjoitetun präntin muistamiseen. Kuvat toimii aika paljon paremmin. Ja ehkä parhaiten toimii kaikkien kolmen yhdistelmä eli tekstin, kuvien ja esityksen yhdistelmä.
On vain aika hassu juttu, että kun itse katselen opetusta TTY:llä, niin harvoin näkee opettajaa joka ymmärtää että opetustilanne on performanssi eli tilanne, jossa oppilaan mielenkiinto kuuluu herättää. Siellä ei ole tarkoitus siirtää luettua tietoa kalvolta mieleen vaan synnyttää ajatuksia, joita nähdyt kalvot tukevat. Tai ovat sitten tukematta.
Ei koulutuksessa ole tärkeää se, että mitä kalvolla lukee vaan se, että koulutettavan päähän syntyy ahaa-elämyksiä.
Kari…
Kari, olet jälleen oikeassa. Koulutustilanne on parhaimmillaan performanssi, jossa esiintyjän pitää tehdä kaikkensa, jotta tieto menee perille. Esiintyjä ei saisi luottaa liikaa dioihin ja siihen, että ”kyllä se tyyppi kuuntelee, jota kiinnostaa”.
Olen samaa mieltä. Tärkein selittävä tekijä sille, miksi joillakin yleiskouluttajilla on kysyntää ja toisilla ei, on lavakarisman määrä. Lavakarisma syntyy eleistä, ilmeistä, läsnäolon tunnusta ja muista vastaavista tekijöistä. Ei Power Point kalvojen ulkonäöstä, ei edes niiden sisällöstä.
Olin aikoinani kuulemassa Esa Saarisen luentoa täydelle salilliselle opettajia. Elettiin aikaa ennen powerpointteja. Esalla oli muutama piirtoheitinkalvo, joiden ulkoasu ja sisältökin oli aivan onneton. Vasta jälkeenpäin oivalsin, että niiden tarkoituskin oli olla kontrastina Esan lavakarismalle, nostaa sitä vielä korkeammalle kuulijoiden mielissä.
Jos Esan esityksen sisältöä ryhtyi analysoimaan, niin havaitsi sen olevan pohjimmitaan lähinnä itsestään selvyyksiä ja jopa latteuksia. Tyyliin ”puolisoa kannattaa arvostaa ja osoittaa se, jos aikoo olla yksissä saman henkilön kanssa pidempään”. Kun sanan vaimo paikalle laitetaan Kuningatar, arvostuksen paikalle shampanja, ei kuohuviini ja kun sen esitetään leopardikuvioiden takin sisältä käsin, niin vaikutus on ihan toinen. Salista poistui noin tuhat haltioitunutta kuulijaa, tietysti poislukien ne muutamat, jotka inhoavat esasaarisia jo periaatteen vuoksi.
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö karismaan voisi liittyä sisältöäkin. Minusta se ole kuitenkaan välttämätöntä, ja joissakin tapauksissa siitä voi olla jopa enemmän haittaa kuin hyötyä.
Timo, lavakarisma on tosiaan käsittämätön asia. En itse ole ollut kuuntelemassa koskaan Esa Saarista, mutta moni sanoo samaa: hänen karismansa on niin vahva, että hän voisi lukea puhelinluetteloa, ja ihmiset olisivat liekeissä.
Itse uskon, että lavakarisma syntyy aidosta ja yhtäaikaisesta innostuksesta *sekä* asiaan *että* osallistujiin. Jos jompikumpi puuttuu, hommasta ei tule mitään.
Tuo on niin totta ja tärkeä asia.
Meitä sanotaan insinöörikansaksi, eikä ihme, sillä osaamme esitelmöidä loputtomiin loputtomien diaesitysten varassa. Puhuminen on kuitenkin naamasta toiseen tapahtuvaa vaikuttamista eikä esitelmöintiä.
Mikään dia ei saa innostumaan tai kiinnostumaan. Sen tekee puhuja!
Juuri näinhän se on. 🙂
Se oli vissiin vuosi 2009 tai jotain kun seurasin netin kautta Tieteen Päivien luentoja. Monenlaista söheltäjää ja esitelmöijää tuli nähtyä, pahimpia oli ne jotka unohti esitelmöidä tavisyleisölle ja puhuivat kuin kollega-asiantuntijalle vaikein termein.
Minä en välitä naamasta, joten minua ärsytti kun nettivideon kuvaaja ei kohdistanut katsetta dia-taulukkoon tms vaan puhujaan pitkäksi aikaa.
Siksi hiukan yllättäen yksi parhaista luennoitsijoista olikin prof. Heikki Räisänen joka esitelmöi kristinuskon kehityksestä ilman dioja ja heitintä (!). Luki pienehköltä paperilta, jota piti kädessään mutta ehkä 70-90%:sti otti koko ajan katsekontaktia yleisöön. Tuli vaikutelma, että hallitsee asiansa, on puhunut ennenkin ja olisi tullut toimeen ilman paperiakin.
Hyvä esimerkki! Havaintomateriaali on tosiaan toissijaista silloin, kun puhuja osaa asiansa ja haluaa ottaa kontaktia osallistujiin.
Olen muuten itsekin ollut osallistujana koulutuksissa, joissa puhuja unohtaa ”meidät tavikset” ja puhuu vain kollegoilleen. Tuntuu turhauttavalta – ja joskus jopa alempiarvoiselta.
Tapaan työni puolesta naamakkain kymmeniä uusia ihmisiä vuodessa. Ensimmäisessä tapaamisessa en käytä ikinä muita apuvälineitä kuin kynää ja paperia (tai tussia ja whiteboardia, jos semmoset on tarjolla).
Silloin tällöin ihmetellään, että miten voin kertoa tarjonnastamme ilman läppäriä ja powerpointteja. Jouhevasti ja keskustellen, kun ei tarvitse pelleillä tekniikan kanssa.
Jaakko, tervetuloa EOT-blogiin!
Olet tismalleen oikeassa: kun myyjä tuntee asiansa, hän osaa keskusteluttaa ihmisiä ilman tekniikkaa.
Kerrottakoon tässä vielä, että minulla on ollut onni saada kuunnella Yrjö Kallista kotipuolessani Orivedellä joskus 60-luvulla. Olin silloin vielä nuori pojankloppi, enkä muista hänen esiintymisestään juuri muuta kuin sen valtavan imuvoiman, millä hän veti kuulijoiden kaiken huomion itseensä. Hyvin sodanvastainen hänen teemansa kuitenkin oli. Lavakarisma-sanaa tuskin oli silloin vielä keksittykään, mutta jos olisi, niin Kallisen yhteydessä sen käyttö olisi ollut minusta liian arkipäiväinen ilmaisu.
Kallista voi kuunnella netissäkin. Mm. täällä.
https://www.youtube.com/watch?v=A77h-uMN1I8
Tästä klipistäkin saa vain haalean aavistuksen siitä, millainen tunne oli kuunnella paikan päällä Kallista.
Olipa muuten mainio video! Tuossa oli sellaista energiaa, jota moni nykypuhuja ja viihdetaiteilija kadehtisi.
Rakastan tätä kohtaa:
Aivomme eivät kehittyneet nykyisekseen sitä varten, että katsoisimme kaikki pimeälle seinälle heijastettua kuvaa – ja oppisimme muka siitä. Aivomme on viritetty ihmiskontaktille, ei diakontaktille.
Amen.
Kiitos Satu!
Sinä päivänä kun tutkimus todistaa, että aivomme ovat sittenkin kehittyneet diaesitystä varten, minä syön likaisen partiohattuni.