Minulla on ongelma. Vakava ongelma.
Olen joskus aivan liian…
*haen oikeaa sanaa*
– ilmeikäs, jos asia halutaan ilmaista kauniisti.
– läpinäkyvä kuminaama, jos asia halutaan ilmaista suoraan.
Kasvoistani siis näkyy helposti se, mitä ajattelen. Minun on turha pelata pokeria, koska naamastani loistaa välittömästi, jos kädessä on hyvät kortit. En myöskään pysty pitämään yllätyksiä, sillä hymyni on korvasta korvaan, vaikka yritän vaikuttaa aivan neutraalilta.
Tästä ongelmastani käytän juuri itse keksimääni ilmaisua ilti-häiriö eli ilmeiden tiedostamisen häiriö. Ilti-häiriö ei onneksi ole estänyt sosiaalisia kontakteja kahdesta syystä:
1) Suhtaudun useimmiten asioihin positiivisesti, eikä aitoa hymyä tulkita juuri koskaan huonona asiana.
2) Myös negatiiviset tilanteet sujuvat hyvin, kunhan olen rehellinen: silloin ilmeet tukevat sanomaa automaattisesti.
En kuitenkaan aina muista tai edes osaa hillitä kasvojani, joten ilti-häiriöni on monesti porsinut kummallisia tilanteita.
Tapaus työelämästä:
Olen työn puolesta joutunut usein poseeraamaan edustuskuvia varten. Koska tiedän ilti-häiriöni, yritän epätoivoisesti järjestää pärstävärkkini jotenkin ammattimaiseksi. Epäonnistun aina surkeasti. Kuvaaja joutuu ottamaan noin 127 kuvaa, joista kaksi saattaa olla vahingossa onnistuneita.
Erään kerran kun olin kuvattavana ja yritin vaikuttaa professionaalilta, ammattivalokuvaaja pyrskähti nauramaan. Ajatelkaa: ammattivalokuvaaja, joka sentään on nähnyt vaikka mitä. Se siitä valokuvauksellisuudesta.
Tapaus teinivuosilta:
Oli perjantai, ja olin kavereitteni kanssa menossa teinidiskoon. Olin edellisenä viikonloppuna ihastunut kuollettavasti erääseen poikaan, Janiin. (Nimen voinee paljastaa, koska ikäpolveni miehistä arviolta 24 % on Janeja, Joneja tai Jareja.)
Lääpällään oloni kohde oli kuitenkin toiselta paikkakunnalta, joten tiesin viettäväni diskoillan ilman kyseistä Jania. En osannut arvata etukäteen, että diskossa istui eräs toinen heppu, joka oli aiemmissa pippaloissa tiiraillut minua läpinäkyvän kaihoisasti. – Nyt tuli mieleen, että kenties hänkin oli ilti-häiriöinen.
Kun astuin sisään diskosaliin, jäin hämärän valaistuksen, vilkkuvien valojen ja huonon kasvomuistini yliajamaksi. Näin väärän hepun ja luulin häntä oikeaksi.
Katseeni ja ilmeeni viestittivät välittömästi selkeää kutsua: Olet juuri se mies, jonka halusin nähdä! Olen sinun!
Tietenkin se väärä heppu tulkitsi ilmeeni aivan oikein, nousi innoissaan ylös ja lähti tulemaan kohti. Sillä hetkellä tajusin erehtyneeni henkilöstä. Käännyin välittömästi salin ovelta pois ja painelin naisten vessaan. Siellä istuin puolisen tuntia, kunnes uskalsin luottaa siihen, ettei ilti-häiriöni uhri päivystäisi enää ovella.
Loppuillan välttelin väärää heppua ja kirosin ilmeitäni. Joku coolimpi ihminen olisi alun perinkin vilkaissut oikeaksi luulemaansa miestä, pitänyt ilmeensä kurissa ja vain tyylikkäästi moikannut.
Voi kuinka haluaisin olla viileä pokerinaama.
Syy siihen miksi jostain ihmisestä ei saa hyvää kuvaa on yleensä se, että kyseinen henkilö pelkää / jännittää kuvatuksi tulemista. Itse ennen välttelin kameraa kunnes tajusin, että vanhoja kuvia katsellessa minusta näkyi yleensä korkeintaan käsivarsi. Opettelin tarkoituksella olemaan välittämättä kamerasta, sillä on kiva katsella vanhoista kuvista miltä on nuorempana näyttänyt. Avain asiaan on siis se, että tosiaan on välittämättä kamerasta, ethän sinä tee mitään typerää muikistelua ihmisillekään. Kamerallekin riittää pelkkä katsekontakti. Jos yrität jotain tiettyä ilmettä, olet 100%:n varmasti typerän näköinen. Helpoiten kameraan tottuu kun saa itsensä hyväksymään ne epäonnistuneet kuvat ja on imarreltu joka kuvasta johon pääsee.Hyviä kuvia tulee varmasti kun kuvia tulee tarpeeksi. Siksi ammattilaisvalokuvaajatkin ottavat sata kuvaa, vaikka he oikeasti tavoittelevat vain yhtä hyvää.
Miksi ilmeikkyys pitää kokea ongelmana? Esimerkistä huolimatta?Joudun ravitsemaan itseäni ulkoruokinnalla aina silloin tällöin. Paikallisen grillikioskin sörsselien valmistumista odotellessani seurailen yleisen tavan mukaan viereisen kyläraitin autoilijoiden kasvoilmeitä. Seurailusta syntyi eräänlainen leikki yhden vakiomyyjän kanssa. Hän lupasi seuraavan purtavan puolihintaa, jos havaitsen edes yhden iloisen (hymyilevän) naamavärkin ohi lipuvien autojen sisältä.Sillä on tietysti lyhennetty annoksen valmistusaika minimiin mutta toisaalta, en ole vielä kertaakaan saanut puoli-ilmaista annosta.Joten tulisitko kyläilemään kasvoinesi?
Kiitokset kommenteista ja terveisiä partioleiriltä!Janne, juuri siksi epäonnistun kuvissa, koska jännitän kuvaamista ja yritän enemmän kuin olenkaan. Kysymyksessä on noidankehä, josta vain pitäisi päästä irti. Parasta treeniä olisi olla kuvattavana mahdollisimman usein, jotta tottuisi kameraan ja unohtaisi sen.SepeSusi, kiitos kutsusta! Ikävä kyllä hymyni mukana tulevat myös kaikki ne omituiset ilmeet…On kyllä aivan totta, että monet kulkevat kaupungilla kulmat kurtussa ja suupielet alaspäin. Onkohan heidän mielestään nykymaailma rasittava ja totinen?