Sain 17-vuotiaana käsiini alkoholia ja vedin tietenkin pään täyteen. Vasta vuosien mittaan opin, mitä on kohtuukäyttö.
Sama ilmiö näkyy muissakin uusissa asioissa: tolkullinen keskitie löytyy usein ääripään heilahdusten kautta. Ensin haetaan rajat, ja sitten vakiinnutaan niiden väliin.
Suomi on perinteisesti ollut kursailun ja vaatimattomuuden maa. Kun 50-vuotispäivillä vieraita kehotetaan kahvipöytään, kaikki viittovat toisilleen että ”mee sää ensin”. Kun joku kehuu suomalaista, hän vastaa että ”emmää ny niin tiiä, emmää oo mitenkään erikoinen”. Tällainen kursailu on naurettavaa ja hyödytöntä.
Mutta ei se toinenkaan ääripää ole kaunista katsottavaa. Suomeen on rantautunut kulttuuri, jossa jaetaan omia tekstejä suut ja silmät täyteen, vaaditaan erikoiskohtelua koulussa ja työpaikalla, photoshopataan meitsiet hoikemmiksi ja luodaan nettiin valeprofiileita kannattamaan omaa somepresenssiä. Tällainen keisarius on egoistista ja usein myös katteetonta.
Odotan toiveikkaana, että tämä heilahdus tasaantuu keskivaiheille. Silloin asiantuntija uskaltaa markkinoida itseään, mutta hän ei kuvittele olevansa kaiken tiedon keskus. Silloin meitsie on aito, eikä photoshopattu töröhuulipotretti. Kun ihminen sijoittuu kursailun ja keisariuden keskivaiheille, hän on ylpeä osaamisestaan, mutta se ei ole hänen ainoa viestinsä.
* * *
Mikä sai minut kirjoittamaan tämän postauksen?
Se, kun kaverini yhteistyökumppani lähetti joululahjaksi omia videoitaan ja haastatteluitaan.
Olisi nyt mieluummin antanut rahaa hyväntekeväisyyteen ja kertonut siitä.
No kato ku se on ILIMASTA se omien tuotteiden lähettäminen. Ilmiö on lähes yhtä vastenmielinen kuin kehujen uudelleentwiittaus 🙂
Muhahaa, hyvä vertaus!
Guilty as charged. Minulla on sekä Facebookissa että Twitterissä kaksi tiliä, toinen blogille. Uudelleentwiittaan kaikki kehut. Syy kahdelle tilille on, että toisessa olen ihan oma sählä persoonani, mutta en halua blogi-imagon olevan sählä joten harkitsen sen kanssa toimiessa toisenkin kerran.
Kaksi tiliä on ilman muuta hyvä vaihtoehto silloin, jos toinen on blogin ja toinen yksilön.
Itse en ritvaa kehuja, ellei siihen oli erityinen syy. Silloin ritvaan, jos kehuissa on jokin hauska sanaleikki tai muu juttu, jonka ajattelen ilahduttavan seuraajiani. Seuraajiani ei ehkä kuitenkaan kiinnosta se, jos kirjani lukija sanoo, että ”olipas hyvä kirja”. Se vain lisää turhaa informaatiota Twitter-virrassa.
Sen sijaan pyrin kiittämään kaikkia palautteen antaneita sanallisesti. On tosi tärkeää huomioida positiiviset viestit. (Muuten niiden tulo loppuu taatusti.)
Jos joku minua joskus kehuisi, niin olisin niin otettu, että uudelleentwitteröisin sen varmasti sata kertaa!
Tero, olenko koskaan sanonut, että olet harvinaisen älykäs, charmikas, syvällinen, komea, huomaavainen ja tuuheatukkainen?