Tämä postaus on jatkoa kahdelle muulle (osa I ja osa II), jotka kertovat samasta reissusta.
Lentomatkalla Helsingistä Savonlinnaan sattui kumma episodi:
Matkareittiin kuului välilasku Mikkelissä. Ennen laskeutumista radiosta kuului rätinää, josta tavoitin jotain: ”switchff – – st belts – – thnk you”. Kuulutuksesta ei saanut selvää, missä olimme.
Koneen laskeuduttua yksi matkustaja nousi kyydistä. Tähän on kaksi selitystä:
a) Hän tunnisti Mikkelin lentoterminaalin ja osasi siksi jäädä pois.
b) Hän päätti oman turvallisuutensa vuoksi lähteä heti kun mahdollista – riippumatta siitä missä ollaan.
Koneen ovi suljettiin, ja jäimme odottamaan nousua.
Koneen etuosassa alkoi kuitenkin hämminki. Eräs matkustajista – heikkoa englantia puhuva ulkomaalainen nainen – oli alkanut kysellä sijaintiamme, ja hän kuuli vasta muilta matkustajilta, että olemme hänen määränpäässään.
Nähtävästi koneen pilotti tai Mikkelin lentokenttähenkilöt eivät tienneet, montako ihmistä pitäisi olla kyydissä ja mihin he ovat matkalla. (Mitä tämä olisi merkinnyt onnettomuustilanteessa, kun viranomaisille olisi pitänyt kertoa, montako henkeä on kateissa?) Ilman naismatkustajan omaa tarkkaavaisuutta hän olisi siis päätynyt Savonlinnaan asti.
Lopulta koneen ovi avattiin jälleen, ja Mikkelin lentokenttähenkilöstö alkoi etsiä naisen matkalaukkua. Naisraukka oli pakannut ulkotakkinsa siihen, mutta laukkua ei tietenkään löytynyt mistään.
Pienen etsimisen jälkeen koneen ovet päätettiin sulkea, ja nainen jäi pikkukengissä lumisateeseen keskelle pimeää Savoa selvittämään huonolla kielitaidolla, missä hänen takkinsa ja tavaransa ovat. Toivon vilpittömästi, että hän on yhä elossa.
Tarinan opetus: Kun matkailet Suomessa marraskuussa, älä luovu päällystakistasi. Pidä mukanasi makuupussi, monitoimiveitsi ja vuorokauden muona.