Tämän viikon teesi:
Ihmiset hajauttavat huomiotaan liikaa. Keskity vain yhteen viestiin kerrallaan, niin omaksut enemmän.
Twitterissä huomaa, että monet raportoivat seuraamaansa esitelmää tai puheenvuoroa ajantasaisesti verkkoon. Koska tilaa on vain 140 merkkiä, raportit ovat tämäntyylisiä:
Pusse Puhuja nettikäyttäytymisestä: nuoret luoneet uuden kulttuurin.
Sesse Seminaariesiintyjä ruotii työpaikkakiusaamista: juuret syvemmällä kuin arvaamme.
Mitä ihmeen hyötyä tästä on? Ei yhtään mitään.
- Ensinnäkin seminaarin ulkopuolinen kostuu viesteistä yhtä paljon kuin lööpeistä. Tweettaukset voivat toimia houkuttimena, mutta lehti pitää silti ostaa, jotta näkee sisällön. Tiiviit ja pinnalliset yleishuomiot eivät avaa varsinaista asiaa, vaan esitys olisi pitänyt kuulla itse.
- Toisekseen liveraportoija eli seminaarin osallistuja menettää paljon puheenvuorosta, koska hän keskittyy kirjoittamaan siitä Twitteriin. Kukaan ei voi yhtä aikaa kuunnella esitystä ja keskustella siitä täysipainoisesti verkossa. (Paitsi jos esityksessä on löysää ilmaa tai turhaa huttua. Silloin ymmärrän hyvin, että osallistuja kuluttaa aikaansa muuhun kuin kuunteluun ja keskusteluun.)
- Kolmannekseen hyötynä on lähinnä tunnetila. Tweettauksien lukijan illuusio on ”Olen ajan hermolla, vaikka en olekaan seminaarissa itse.” Tweettaajan itsensä illuusio on ”Autan muita, koska kerron tärkeitä näkökohtia seminaarista.” Kuitenkaan aitoa oppimista tai perehtymistä ei synny tällä tavoin – ei tweettaajalla eikä tweettien lukijalla.
Joku voi väittää, että tweettaukset toimivat oppimispäiväkirjana tai prosessointina, mutta tosielämässä tweetin 140 merkin yläraja estää aidon oppimisen. Jos haluat prosessoida, tee muistiinpanot itsellesi paperille tai läppärille ja jaa ne verkossa vasta myöhemmin.
Olen samaa miettinyt itse. Mieluummin lukee jälkeenpäin ajatuksella kirjoitettua koostetta. On sen luomisessa toki myös enemmän vaivaa. Tuntuu, että yksi tärkeä motiivi on myös tiedottaa, että on itse just coolissa konferenssissa paikalla (vrt. TED Helsinki -twiittailu). Kun vielä moni kontakti on yhtä aikaa samassa tapahtumassa, ja kirjoittaa samoja asioita hieman eri sanoin, ähky alkaa käydä melkoiseksi. (Olisi muuten hyvä, jos nämä kommentit eivät aukeasi uuteen ikkunaan. Voisin paremmin käyttää cocomment-palvelua, jolla saa blogeihin kirjoittamansa kommentit kerättyä yhteen paikkaan.)
Yhdyn pointteihin, vaikken ole yrittänytkään seurata Twitteristä yhtään mitään. Törmäsin aiheeseen kun USA:n sukututkimusblogeissa ison konferenssin twiittaukset aiheuttivat keskustelua. Tekijänoikeuksista. Mikä oli mielestäni outoa, sillä saahan esityksestä joka tapauksessa kirjoittaa koosteen? Ehkä twitteriin oli onnistuttu syöttämään liian sanatarkasti esitelmän ilmaisuja?
Entäpä esim. Qaikun #seminaarikannu, jossa tehdään seminaarirapoa vähän pidemmässä formaatissa? Näetkö sitä mielekkäänä?
Tarmo, olen etupäässä nähnyt rapoja Qaikussa, kun en varsinaisesti Twitterissä pyöri. Vaikka siellä on tilaa enemmän, ongelma on minusta sama. Reaaliaikaisuus on harvoin niin tärkeä juttu, että hyöty olisi sen väärti. Vanhemmiten en aina jaksa seurata edes Applen tuotejulkistuksien liveraportointia…
OLisin aika varovainen paaluttaessani sitä miten oppiminen syntyy. Sitä nimittäin syntyy todella monella yksilöllisellä tavalla.Itselleni on erittäin vaikeata istua kaksikin tuntia paikallani kuunnellen jotain esitystä. Minun pitää riipustaa ja raapustaa, että pystyisin keskittymään puheeseen niin pitkän aikaa. Kutsuttakoon minua sitten vaikka kinesteettiseksi oppijaksi. Twiittaaminen esitysten aikana on organisoinut raapusteluni ehkä hieman hyödyllisempään ja jaettavampaan muotoon, josta joku muukin ehkä voi saada jotain. Pahimmassakin tapauksessa lukija vain menettää twiittaukseni lukemiseen kuluneen ajan.Minulla on hyvä muisti, jos pystyn keskittymään ja varsinaisesti en tarvitse yleensä muistiinpanoja. Riipustelu ja twiittailu visualisoi kuulemaani ja muodostaa tehokkaamman muistijäljen aivoihini.Olen opettanut reilut 18 vuotta ja itse oppinut siinä sen, että oma tapani oppia tai yleisin tapa oppia ei voi olla opettamisen standardi. Tässä on opettamisen ja myös valmennuksen, jota nykyisin enemmän teen, suurin haaste.Varsinaiseen aiheeseesi liittyen, koen kyllä myös tyydytystä saadessani twiittailla sieltä "missä tapahtuu", en suhtaudu niin hirvittävän vakavalla mielellä tai vastuulla sitten siihen kuinka hyödyllistä twiittaamani sisältö on.Yritän tietysti parhaani, mutta mielestän Twiittailu ei ole maailman vakavin asia.
Henkilökohtaisesti en näe livetweettien antavan paljoakaan, parempia ovat tilaisuuksien yhteenvedot toisissa formaateissa, wikit tms. Jopa hyvä diaesitys avaa enemmän kuin hajanaiset lauseet sieltä täältä. Ehkä tweetistä kuitenkin saa vinkin siitä, onko jotakin erityistä, mitä kannattaa mennä tarkemmin tutkimaan muista koosteista (jos niitä on). Mutta tweettailu ei tosiaan ole maailman vakavin asia. Paikalla olija tweettailkoon niin paljon haluaa, nyt kun on nuo listat vastaanottaja voi sulkea livetweettajan virrastaan kätevästi pois jos häiriöksi käy 😉
Olisi kiinnostava kuulla myös esiintyjien mielipiteitä livetweettauksesta. Miltä puhujasta tuntuu, jos moni yleisössä keskittyy enemmän kirjoittamaan tweettejä. Ja välittyykö esityksen viesti "oikein" 140 merkin otoksina.
Olen melko lailla Eeron kanssa samoilla linjoilla, suhtaudun itsekin twitteriin tietyllä kepeydellä. Se että väki tweettaa runsaasti seminaarista, on mielestäni ihan hupaisaa. Keskusteluun voi osallistua, tai vain seurata etenemistä. Viestistö on helppo myös sivuuttaa. Otsikkotasollakin saa melko hyvän käsityksen asioista, tarvittaessa voi syventää lisää. Ei twitteriä pidäkään verrata lehtiartikkeliin tai kirjaan. Twitter-otsikon takaa voi sitten tulla vaikka kuinka laajalti infoa.Qaikun liverapoilussa olen pysynyt melko hyvin jyvällä – riippuu toki kuka raportoi.
Kiitos kaikille kommenteista! Täällä on käyty antoisaa keskustelua sillä välin, kun olen ollut pois koneen ääreltä.En ole perehtynyt Qaikun #seminaarikannuun, mutta olen pohtinut, onko reaaliaikaisuudesta mitään hyötyä – vai olisiko parempi pureskella tietoa hieman, ennen kuin sen raportoi verkkoon?Tweettaaminen saa ilman muuta olla kepeää, mutta en usko, että 140 merkkiin saa mahtumaan sekä kepeyttä että hyötyä – ainakaan joka kerta. Itse olen jo poistanut seurattavistani "seminaarisuolia", jotka pukkaavat eetteriin mitäänsanomattomia semmatweettejä joka toinen minuutti.Eero kertoi, että oppiminen ei onnistu, jos on kaksi tuntia paikallaan ja vain kuuntelee. Ei sellainen onnistu minultakaan – eikä missään nimessä tarvitsekaan. Silti uskon, että tehokkaampi tapa oppia olisi tehdä muistiinpanoja kynällä – tai ehkä läppärillä. Aivotutkijat ovat todenneet, että erityisesti käsin kirjoitetut muistiinpanot ovat erinomaisia oppimisen vahvistajia. Niissä yhdistyvät kinesteettinen (liikkeeseen perustuva) ja visuaalinen (näkemiseen perustuva) oppiminen. Lisäksi käden hienomotoriset liikkeet vahvistavat oppimista. Iso kysymys on myös se, mitä tweettaaja menettää esityksestä, jos hän samaan aikaan kirjoittaa ja prosessoi äsken kuulemaansa lausetta verkkoon.Asta kysyi, mikä on esiintyjien mielipide reaaliaikaisesta tweettaamisesta. Minä teen usein valmennuksissani niin, että pyydän sulkemaan kännykät ja läppärit. Pidän aina tasatunnein 5-10 minuutin tauon, jolloin ehtii tweetata/meilata/chatata/mesettää/kaivaa nenäänsä.Jos ihminen räpeltää valmennuksessa teknistä vempelettä, hän ei keskity täysillä. Hän vastaa hitaasti, kysyy jo aiemmin käsiteltyjä asioita eikä anna kunnon panosta valmennukseen.PA, yritän saada kommentit samaan ikkunaan – jos vain keksin, kuinka se tehdään. 🙂
Käsittämätön määrä energiaa moisen aiheen käsittelyyn.Mitä tässä maailmassa on niin tärkeää, että sitä pitää kokoajan toitottaa alkeellisella "140 merkkisellä" helmitaululla?Jos uhraa tuottavasta työajastaan päivän kurssille, tai parituntia esitelmälle + matkat, ei siinä ole varaa jonninjoutavia nettiin naputella. Varsinkaan jos on määrä kattavasti esittää päivän anti oman työpaikan seuraavassa viikkopalaverissa.Siinä on oleellista, että esitelmän aikana on materiaali käsillä paperisena, jolloin siihen syntyy suuri määrä korostuksia oleellisiin kohtiin, jolloin näkömuisti auttaa myöhemmin löytämään oleellisen tarpeettmasta jorinasta.Kuten Katleena tuossa tiivisti, puhuja tunnistaa "näpyttelijät" jo kysymyksien settelusta, kun kysytään asiaa, joka juuri käsiteltiin.
Onko tämä kommentti-proseduuri jotenkin muutettu oudoksi?
Parrakas, siirsin kommentit PA:n toivomuksesta postauksen perään, mutta kirjautumistapa näyttää muuttuneen samalla. Jos kirjautuminen jatkuu ongelmallisena, palaan takaisin erilliseen kommentti-ikkunaan.
Etenemistapa kommentinlähetyksessä ei ole looginen meille joilla ei ole omia blogeja ja tunnuksia. Systeemin on selvästi luonut joku, joka ei ymmärrä että meidänkinkaltaisilla saattaa olla ajatuksia ja halu joskus kertoa niistä, kommentoida keskustela.Toinen outous on kirjoittaamisessa. Näppiksen nuolet, pare up ja page down, home ja end eivät toimi. Muistanet kai vielä nämä nappulat ajalta ennen Machia.
Poistin tästä välistä kaksi kommenttia kirjoittajan pyynnöstä.