Joka kymmenennellä suomalaisella on lievä lukihäiriö. Tämä on lohduttavaa, koska itsellänikin on yksi sen muodoista: en erota oikeaa ja vasenta ja lisäksi olen hienomotorisesti samaa tasoa kuin kaivinkone. Tästä voisi itse asiassa käyttää juuri keksimääni termiä mosuhäiriö eli motoriikka- ja suunnanhahmottamishäiriö.
Mosuhäiriö on lukihäiriön alalaji, joka ilmenee motorisissa toiminnoissa. (Sen sijaan lukmisessa ja kirijottamisessa ei ole tiedetävästi puuteita.)
Mosuhäiriöni on aina poikinut ongelmia. Jo ala-asteella kutomaan oppiminen oli hankalaa, koska en tiennyt mitä tehdä, kun piti nostaa lanka oikealla puikolla vasemmalle puikolle.
Liikuntatunneilla pesäpallon pelaaminen oli suoraan ahterista. Kun luulin heittäväni palloa suoraan, se menikin useita metrejä viistoon. Sain vaivaani hyödyttömän ohjeen ”tähtää vähän enemmän oikealle”.
Autokoulussa opettaja käski kääntymään oikealle. Laitoin kyllä vilkun oikealle, mutta sen jälkeen käännyin vasemmalle. Minusta asiassa ei ollut mitään outoa, mutta miesopettaja ylsi falsettiin.
Jos ajan autoa ja vieruskaveri antaa ajo-ohjeita, minulle pitää sanoa sun puolelle ja mun puolelle. Joku on joskus erehtynyt käyttämään vasenta ja oikeaa, mutta hän on hyvin pian – käytännössä yhden vaaratilanteen jälkeen – oppinut oikean terminologian.
Valmennuksissa minun on hankala kertoa ihmisille, että katsokaa valmennusmateriaalin esimerkkiä ylhäällä oike– eiku vasem– eiku kyllä se on oikealla. (Pätevästä konsultista tulee aika idiootti vaikutelma.)
Kaivinkonetaipumukseni aiheuttaa valtavasti mustelmia. Törmäilen oviin, lyön varpaitani kynnyksiin, kolhin päätäni karmeihin. Todennäköisesti meidän mosuhäiriöisten keskimääräinen elinikä on noin viisi vuotta lyhyempi kuin keskivertosuomalaisilla.
Mosuhäiriön vuoksi olen joutunut karsimaan vaatevarastostani kaikki väljät paidat pois, koska jään hihoistani kiinni ovenkahvoihin. Lisäksi käytän useimmiten lyhythihaisia paitoja, koska muuten hihani ovat aina kastikkeessa tai tussissa.
Olen myös kerran jäänyt housujeni takimmaisesta vyölenkistä roikkumaan pakettiautomme ovitappiin. Jalat eivät yltäneet maahan, joten jouduin käsivoimin hilaamaan itseäni ylöspäin, jotta sain vapautettua housuni.
Monesti olen tehnyt sitäkin, että kun olen menossa auton rattiin, kuljen auton väärälle puolelle. Kun huomaan, ettei siellä olekaan ohjauspyörää, kierrän takaisin auton toiselle puolelle. Yritän samalla näyttää siltä, että kierros on ollut harkittu ja tarkoituksellinen.
Tarinan opetus: Ymmärrä meitä mosuhäiriöisiä. Yritä jaksaa kömpelyyttämme, jätä teräväkulmaiset huonekalut kauppaan ja kerro suunnat osoittamalla äläkä sanallisesti.
🙂 Mullakin on ilmeisesti jonkin sortin lukihäiriö, josta on käsittämättömän paljon haittaa tekstialalla(!) En pysty esim. näkemään kirjoitusvirheitäni ennen kuin pidän taukoa tekstin parista tai printtaan paperin ulos ja luen sen eri muodossa. Jos mulla on näytöllä paljon tekstiä, niin sekin auttaa että vaihdan fonttikokoa (ihan sama kumpaan suuntaan), jolloin teksti on taas jotenkin erilaista ja rupean näkemään kirjaimia.
Kuulostaa tutulta! Joudun aina lukemaan tekstini tosi huolellisesti läpi, ja silti sekaan jää joskus kirjoitusvirheitä.Olen monesti miettinyt, että olisi fiksua opetella kymmensormijärjestelmä, mutta siihen ei tunnu olevan aikaa. Varmasti lyöntivirheet vähenisivät oikealla näppäilytekniikalla.Tuo fonttikoon muuttaminen oli muuten hyvä idea. Täytyy kokeilla seuraavalla kerralla.
Minulla on ristiriitaiset tunteet tästä tekstistä.. Osa minusta tunsi myötätuntoa tämän ongelman johdosta, toinen osa minusta nauroi itsensä kippurassa kyyneleet silmissä kun kuvitteli sinua roikkumassa pakettiauton kyljessä avuttomana huitoen ilmaa :-DErittäin hyvää tekstiä! Tämä blogi menee kirjanmerkkipalkkiin heti.
Eric, kiitos kannustuksesta ja tervetuloa blogiini!Housuista roikkuminen oli noloa, mutta olen äärimmäisen kiitollinen siitä, ettei kukaan nähnyt tilannetta.Vielä kiusallisempaa olisi ollut, jos en olisi päässyt itse irti. Olisin joutunut odottamaan, kunnes a) joku olisi tullut auttamaan tai b) farkut olisivat ratkenneet.
Mielenkiintoisia tapahtumia ja sattumuksia. Ellen olisi jo hetken seuraillut blogiasi, olisin laittanut puolet liioittelun piiriin. Tällaisessa tilanteessa helposti tuomitsee lähimmäisen tahallisesta hutiloinnista.Tekstivirheistä; on olemassa testikappale, joka ensin luetetaan sukkelaan läpi. Lukiessa ei huomaa, kuin muutaman pikku virheen, mutta tarkemmin katsottaessa ainakin puolet tutuista sanoista on kirjoitettu niin, että muutama kirjain puuttuu. Ihmisen mieli paikkaa puutteet, kun aavistaa asian, mitä kirjoittaja tarkoittaa. Vain oikolukijaluonne huomaa puutteet heti. Omasta tekstistähän tietää tarkkaan, mitä kirjoittaja tarkoittaa…Oikeasta ja vasemmasta; pidätkö rannekelloa (vai jouduitko hylkäämään sen, kun jäit aina rannekkeesta kiinni kaikkialle…) Kello on normaalisti vasemmassa kädessä, samoin kuin sormukset…No olet varmaan kuullut monia muistisääntöehdotuksia.Minulla oli oikea/vasen ongelma lomareisussa engalnnin vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Tytär kartanlukijana antoi virheestä ajoittain suolaista palautetta. Kun hän käski kääntymään vasemmalle, käännyin muutaman kerran kuskin puolelle, kun piti kääntyä oikealle käännyin kuskista poispäin. Virhe oli siinä, että siellä kuski on auton eri puolella kuin mihin olen tottunut, jolloin käännyin vastakkaiseen suuntaan kuin piti. Ilmeisestikin käännyn suomessa alitajuisesti kuskin puolelle ja vastakkaiselle puolelle, en oikealle ja vasemmalle.
Parrakas, kiitos blogini aktiivisesta seuraamisesta!Hauska huomio tuo toimintamallisi Englannissa. Kuulostaa tosiaan siltä, että aivosi tulkkaavat oikean ja vasemman kuskinpuoleiseksi ja pelkääjänpuoleiseksi. (Vai kumminpäin se olikaan?)Rannekelloa minulla ei todella ole – ja arvasit syynkin aivan oikein. Se jää kiinni ovenkahvoihin, rattivaihteisiin, laukkujen olkahihnoihin ja omiin paidannappeihini. Silloin kun vielä käytin kelloa, pidin sitä kirjoittavassa eli oikeassa kädessä.Jos minun pitää miettiä, kumpi on oikea, päättelen sen juuri siitä, kummalla kädellä kirjoitan. Sen sijaan kun pitää reagoida nopeasti liikenteessä, saatan valita väärän vaihtoehdon.Eräs ex-kollegani J sanoi tuntevansa kaksi ihmistä, joille aina tapahtuu outoja: minut ja jostain aiemmasta työpaikasta toisen ex-kollegansa S:n. Tästä voi päätellä, että hän vaihtaa työpaikkojaan sen vuoksi, että hänen kollegoissaan on ollut vaarallisen holtittomia ihmisiä. :)Terveiset J:lle, joka toivottavasti yhä lukee blogiani!
Jäin miettimään kirjoitustasi. Hyvin helposti kohtelemme kaltaistasi henkilöä samalla menttaliteetilla, jolla sokealle puhutaan huutamalla, vaikka hänen kuulonsa on paljon herkempi kuin meillä näkevillä. Jos motoriikka ei toimi, emme halua uskoa, että vika ei ole ”lähettimessä” korvien välissä, vaan ”johdotuksessa” liikkeen tunnistusantureilta takaisn päättelykeskukseen…..Älä stressaa kymmensormijärjestelmällä, siinä kirjaimet vaihtaa helposti järjestystä. En usko, että on sinulle avuksi, koska siinä koko toiminta perustuu opittuihin liikeratoihin joissa kirjaimet tulevat refleksiomaisesti mitään ajattelematta. Kun selvästi liikkeen hallinnassa on hienosäätöongelma, ennustan, että muutos totutusta uuteen kirjoitustyyliin vie enemmän puhtia, kuin siitä on hyötyä. Olethan sentään jo kirjoittanut kirjankin valmiiksi!!!Ps. Pidä hyvää huolta parisuhteestasi, koska ilmeisesti annat arkipäiväänkin jatkuvasti yllättäviä tilanteita. Laita markkinointi- ja vuorovaikutustaidot hyötykäyttöön ennakkoon, jotta perheesi tietää miksi heidän kannattaa hyväksyä tussit hihassa ja sirpaleita ajoittain. (viimeisen kappaleen saa jättää piiloon)
Parrakas, en osannut editoida kommentistasi loppuosaa pois, mutta en toisaalta halunnutkaan. :)Jo lukioaikana eräs hyvä kaverini totesi: ”Sun tulevalla miehelläs tulee olemaan todella hauskaa, mutta kyllä sillä pitää olla myös Todella Pitkä Pinna.”Ennustus on toteutunut, ja mieheni on monesti allekirjoittanut sen.Otit puheeksi myös ihmisten suhtautumisen mosuhäiriööni. Olen tosiaan havainnut, että jos satun toilailemaan ensitapaamisella, jotkut katsovat minua säälien, karttaen tai jopa tuskastuen. Useimmiten kuitenkin omituisuuteni huomataan vasta myöhemmillä tapaamisilla, ja ehkä se on siinä vaiheessa helpompi niellä.En tosin tiedä, miten tämä blogin pitäminen vaikuttaa tilanteeseen. Jos tapaan uuden ihmisen, joka on sattunut lukemaan tekstejäni, ehkä sääliminen, karttelu ja tuskastuminen vähenee.Tai ehkä kukaan ei enää halua tavata minua – ainakaan ilman kypärää ja hammassuojia.
Jonkin sortin mosu täälläkin. Yhteen aikaan tartuin hameeni taskusta joka jumalan kerta ovenkahvaan, kunnes taskusta ei lopulta ollut mitään jäljellä.Autokouluesimerkki ei sinänsä toimi mosuilun tunnusmerkkinä. Se on aivan yleinen ilmiö ajotunneilla.Ajo-opettajallani oli tapana sanoa, että hänellä on takakontissa halko jolla mojauttaa oppilaita joille ei mene opetus muuten perille.Erään erittäin päin huono menneen ajokerran jälkeen (olin siis tehnyt varmasti kaiken tasan päinvastoin kuin opettajani oli käskenyt) istuimme tasapersein opettajan kanssa ja kävimme läpi mitä oli tapahtunut ja miksi. Sanoin että en tahallani tehnyt virheitä vaan että tämä nyt oli vain näitä halkopäiviä.Jatkossa opin ilmoittamaan jo ajotunnille tullessani, että ”nyt on taas halkopäivä” ja opettaja osasi suhtautua armollisemmin tekemiini virheisiin.Par’aikaa varvas turvonneena (en tiedä onko pehmytkudosvamma vai peräti murtuma) yhdyn myös täysin tuntomerkkiin joka käsitteli varpaiden potkimista ja pään/olkapään/polvien kolhimista.Tosin osittain minun kohdallani ne johtunevat äärikoosta (195 cm) mutta tyttäreni ollessa pieni onnistuin potkimaan varpaani sijoiltaan muutaman viikon aikana seitsemän kertaa. Pinnasänky oli juuri sopivan matkan päässä omasta vuoteestani joten siihen oli mukava potkaista vuorotellen molempien jalkojen laitimmaisia varpaita siten, että ne menivät sijoiltaan. Vieläkin ne harottavat kuin joriinin juuret, koska eivät päässeet sen koommin asettumaan alkuperäiseen asentoonsa.Että osataan sitä täälläkin..
Tipu, hauska kuulla muistakin mosulaisista! Käykö sinullekin niin, että kun kolhaisee saman ruumiinosan sadannen kerran samassa paikassa samaan esineeseen, alkaa jo raivostua itselleen: Miksi minä en ikinä opi!?Itsellänikin pikkuvarpaat ovat murtuneet monta kertaa. Tiedän aina parin tunnin kuluttua varpaan kolhaisusta, murtuiko se vai ei. Kun tunnistan murtuman oireet, osaan hoitaa asian itse: kylmää, särkylääkettä ja tukeva teippaus kiinni viereiseen varpaaseen. 🙂
Viikonlopun rippijuhlissa jäin silminnäkijäksi mosulais-oireisen henkiön harmilliselle tilanteelle. Hiukan minua vanhempi rauhallisen oloinen rouva toi päivänsankarin aiemmin lahjaksi saatuun kahviastiastoon kuuluvaa kaunista kuppia tiskipöydlle. Kun hän kääntyi poistuakseen, kuppi räsähti lattialle palasiksi ilman mitään järkevää syytäTilanne oli hänelle todella kiusallinen, koska mitään huolimattomuutta toimissa ei ollut, ja ko.henkilö on varmasti satoja kertoja laittanut posliinia tiskipöydälle.Toivottavasti tämä edes hiukan piristää mielialaa joksus, kun oikein ottaa koville….
Parrakas, kiitos tarinasta! Voin hyvin eläytyä kyseisen naisen tunteisiin.Mosulaisuus on kaikkein nolointa a) arvokkaissa juhlissa b) silloin kun rikkoo toisen tavaroita.Tuossa tarinassa yhdistyivät molemmat.
Ihanaa kun on muita samanlaisia.. . En tiedä paljonko olen arvokkaita labra laseja pyyhkäissyt tai tönnäissyt lattialle, monet vaatteet ovat kuin ovatkin riekaleina ja olen aina mustelmilla, paidassani on viikon ruokalista ja minullekkin on naurettu kun ohjeistan kuskia kääntymään vasemmalle ja käteni samalla viittelöi hurjasti oikealle.. kukaan ei halua meikää jostain syystä kartturiksi.