Elonmerkissä on tänään sivuttu lyhyesti tarinoita. Mistä syntyy hyvä tarina? Voiko sitä muotoilla – onko sillä designia?
Kouluttajana kerron paljon tarinoita. Tarinalla tarkoitan kertomusta, joka
a) pohjautuu tosielämään (joskin siinä voi olla muutettuja yksityiskohtia)
b) on jollain tapaa opettavainen.
Käytännössä Aisopoksen eläinsadut ovat siis vaihtuneet minulla konsultin bisneskertomuksiksi.
Tarinalla on paljon etuja puolellaan. Siihen liittyy aina tunnekokemus, joten se jättää tehokkaamman muistijäljen kuin pelkkä fakta. Lisäksi kertomus on helposti palautettavissa mieleen myöhemminkin, koska sillä on looginen, kronologinen kulku. Tarina – siis tosielämään pohjautuva – on myös vakuuttava, koska se on aito ja tosi. Teknisessä mielessä sekin on hyöty, että tarinan pystyy kertomaan ilman apuvälineitä ja it-vimpaimia. Vaikka sähköt katkeaisivat, tarina välittyy aina.
Vuosien varrella olen oppinut jotain tarinoiden designista – siis siitä millainen viesti uppoaa parhaiten yleisöön.
1. Oma tarina, paras tarina.
Osallistujat eivät ole voineet kuulla muilta sellaista tarinaa, jonka olet itse havainnut, todistanut ja pukenut sanoiksi. Silloin kertomus on heille uusi ja elämyksellinen. Älä kerro eteenpäin kirjoista löytämiäsi tarinoita, koska ne ovat kaikille tuttuja. (Hanna Takala muuten nosti tuoreessa postauksessaan esille nimenomaan omakohtaisen tarinan tärkeyden: Suomen kilpailukyky syntyy sinun tarinastasi.)
2. Tarinaa ei välttämättä voi ajastaa.
Entisajan leirinuotioilla ei varattu aikoja tarinankerronnalle: "sun setti alkaa kuun noustessa ja kestää vartin". Olen monta kertaa törmännyt tilanteeseen, jossa suunnittelemani tarina ei toimikaan. Monesti taas tarinalle löytyy paikka yllättävässäkin tilanteessa.
3. Anna tarinan hioutua.
Kun kerrot tarinaa eri paikoissa, huomaat mikä toimii ja mikä ei. Jos ihmisten katseet alkavat harhailla, olet ollut pitkäveteinen tai epäselvä. Seuraavalla kerralla osaat tiivistää ja selkeyttää kyseistä kohtaa. Kun jokin sanamuoto herättää naurunhörähdyksen, käytä sitä toistekin.
Tarinan design syntyy samoin kuin satavuotiaan hirsisaunan ovenkahvan muoto: se hioutuu käytössä täydelliseksi, eikä siinä ole enää mitään lisättävää tai mitään poistettavaa.