Myyttinen duunari ja myyttinen yrittäjä

Stereotypiat orjuuttavat ajattelua.

Olen viime aikoina törmännyt useammassakin keskustelussa myyttisiin henkilöhahmoihin. Kaikilla heillä on asiat äärimmäisen huonosti. Osa edustaa hyvää ja osa pahaa.

Myyttinen duunari A edustaa hyvää. Hän vihaa työtään mutta tekee sitä vain palkan vuoksi. Hän on viaton uhri, pelkkä pelinappula, eikä hänellä ole ikinä koskaan mitään mahdollisuuksia valita työtään tai vaikuttaa työnkuvaansa. Usein hänellä on kaupan päälle vielä reistaileva terveys, viisi lasta huollettavana ja sydänvikainen koira.

Sen sijaan pahaa edustaa Myyttinen yrittäjä A. Hän on ahne kapitalistisusi, joka hekottelee ökypalatsissaan, maksaa minimipalkkoja ja ajelee viidellä loistoautolla yhtä aikaa. Hän sijoittaa rahansa veroparatiisiin ja lomailee milloin Levillä kelohirsimökissä, milloin Turun saaristossa pitsihuvilassa. Hän kahmii valtaa ja kähmii alaisiaan.

Universumi vaatii toisenkin vastinparin.

Siinä hyvää edustaa Myyttinen yrittäjä B. Hän raataa viranomaismääräysten ja verohallinnon paineessa, tekee ympäripyöreää päivää, saa pientä palkkaa ja yrittää kaikin voimin pitää yrityksensä pystyssä ja työntekijänsä leivänsyrjässä. Ehkä viidentoista vuoden raatamisen jälkeen hän pystyy jo ostamaan kinkkuakin leivän päälle. Kunhan se on päiväysvanhaa ja alennuksessa.

Myyttisen yrittäjä B:n vastakappale ja pahan edustaja on Myyttinen duunari B. Hän velttoilee vailla tahdonvoimaa, kuppaa työnantajaansa niin paljon kuin pystyy, jää saikulle joka maanantai ja kiukuttelee kaikesta mahdollisesta. Myyttinen duunari B ei kanna minkäänlaista vastuuta työstään ja vaatii joka aamu esimiehen silittelyä käynnistyäkseen.

Kait näitä kaikkia neljää arkkityyppiä on olemassa joitain yksilöitä, mutta tuskin heitä on edes kymmentä prosenttia kaikista kollegoistaan.

Jostain syystä me kuitenkin haluamme pitää yllä näitä myyttejä ja stereotypioita. Ilmeisesti ne helpottavat maailman käsittelyä. Myyttinen duunari on vastinpari Myyttiselle yrittäjälle, ja tällä vastakkainasettelulla kuvataan hyvän ja pahan kaksinkamppailua. On katsojasta kiinni, kumpaa hän haluaa pitää hyvänä ja kumpaa pahana.

Surkeinta on, että näissä stereotypioissa ei ole yhtään onnellista ihmistä. Hyvä on uhri, ja paha on moraaliton. Kukaan ei ole tasapainoinen.

Olisiko kuitenkin mahdollista, että sekä duunareissa että yrittäjissä olisi onnellisia ja tasapainoisia ihmisiä – ja että heitä olisi paljonkin? Ihmisiä jotka nauttivat työstään ja työkavereistaan ja jotka haluavat kehittää omaa työtään? Ihmisiä jotka viheltelevät aamuisin matkallaan töihin?

Vihaan stereotypioita. Ne orjuuttavat ajatteluamme ja saavat meidät näkemään itsemme uhreina – olimmepa duunareita tai yrittäjiä tai mitä muuta tahansa.